Stand Upia Nivalan Puustellissa (27.11) ja Oulun Remakassa (8.12)

                                                                                                                                                                                                  
Siinä ne nököttävät vierekkäin, esiintymispaikat Nivalan Puustelli ja Remakka.

Sain ilon ja kunnian päästä esiintymään 27.11 kotikaupunkiini. Joskus toisen esiintyjän peruminen on toiselle onni, tällä kertaa sain olla saamapuolella. Luonnollisesti jännitti ja kauhistuttu tavallista enemmän, Puustellissa kun on todennäköisesti tuttuja, kyläläisiä, serkkuja katsomassa eli ihmisiä, jotka luulevat tuntevansa minut. Kiitos ja anteeksi jo etukäteen.

Jännitys ja kauhistus purkaantui tosin aika mukavasti, kun roudasimme  lavan eteen tuoleja ja viritimme äänentoistoa ja valoja. Rakensimme siis itse oman esiintymispaikkamme. Tuli ihan nuoriso-ohjus olo, mutta nuorten juttua varten rakentelikin itselleen ja muulle porukalle. Minä tosin osallistuin vain tuohon tuolien roudaamiseen, sillä vaikka olen insinöörien sisko, niin joka paikassa ei tarvitse olla päällään.

Illan isäntänä oli Suomalan Jaakko, ja muita ihanuuksia olivat Aretta Vähälä, Vesa Laakkonen, Mikko Kauppinen ja Pete Harju. Ja minä sain olla mukana tässä illassa "oman kylän tyttönä". Yleensä sanotaan, että ei ole profeetta omalla maallaan, mutta minulla tuli tunne, että olin edes hetkittäin koomikko omassa kotikaupungissani, vaikka sössin yhden punch linen, se harmittaa. En tällä kertaa lähtenyt kotiseudusta juttuja heittelemään, mutta sellainenkin setti on alkanut muotoutua, jonka olen nimennyt jo "pienen ihmisen hiljaiseksi kostoksi".  Muahahaa.

Oulun Remakka 8.12. Koti ja vieras yhtä aikaa. Siitä oli tasan kolmisen kuukautta, kun heitin ensimmäisen keikan Remakassa, nasta mesta ja siellä taas. Oma settini hirvitti, kauhistutti, tuskastutti. Siinä kun menin niin omalle epämukavuusalueelle. Puhuin aiheesta, joka on minulle aiheuttanut lähinnä paniikkioireita jo pelkkä ajatteleminenkin. Ja joka ei ole sinällään yhtään hauska. Ei yhtään. Mutta kun sain jutun ensimmäisen version valmiiksi, tuli tunne, että tämä on kerrottava, tällainen juttu haluaa nyt minun kauttani tulla kerrotuksi.  

Onnittelen itseäni siitä, että olen tunnollisesti jaksanut videoida nyt kaikki esitykseni. Sitä kun ei lavalla ollessa välttämättä rekisteröi, miten paljon ihmiset reagoi. Jos ne nauraa, niin hyvä, mutta ei hahmota sitä (tai sitten minä en vielä osaa), miten paljon ihmiset nauraa. Remakan keikka oli taltioinnin perusteella hyvin kaksijakoinen: alku oli eräänkin koomikon palautteen mukaan "helevetin hyvä" ja kun katsoin keikkataltioinnin, niin se todella oli sitä. Huhhuh. Tosin loppu puolitoista minuuttia on silkkaa piinaa. Viimeinen juttu täyttää kaikki huonon jutun kriteerit: Set up liian pitkä ja punch line huono. Viimeinen juttu tulee kaikessa hiljaisuudessa nyt delete-näppäimen alle ja pysyköön siellä.

Yhteenvetona todettakoon tästä komiikkavuodesta, että pääsin tavoitteeseeni eli viisi keikkaa tänä vuonna. Jokainen keikka on opettanut minulle jotakin, mutta eihän tässä olla vielä missään, nyt se kahlaaminen vasta alkaa. Tosin olen löytänyt mielestäni ainakin yhden hyvän menetelmän osaksi stand upiani. Nimittäin runomuodon. 

Parilla ekalla keikalla oli ongelmana se, etten muistanut kunnolla juttujani. Ihmettelin sitä, koska on tässä kuitenkin olen runoja esittänyt suht. menestyksekkäästi jo vuosia ulkoa, niin mikä tässä nyt mättää. Se, että ne on omia juttuja, vai mikä? Hoksasin nyt kahdella viimeisellä keikalla käyttää  "proosamuodon" eli suorasanaisten muistiinpanojen sijasta runomuotoa:

Kirjoitan juttuni

visuaalisesti

runomuotoon

jotta en unohtaisi.

Tulevat kylään

rytmi

ja muisti.

Tulevat jäädäkseen.

Tätähän visuaalista muotoa minä olen tahkonut päähäni vuosia, joten voisiko se onnistua myös stand upin puolella. Näiden kahden keikan perusteella voin sanoa, että Kyllä! Varsinkin nyt tämä joulukuun Remakan keikka oli muistamisen suhteen lähes täydellistä, hyvä, etten mahdollisia kirjoitusvirheitäkin muistanut. Runomuodosta voin myös alustavasti päätellä jutun pituuden. Viimeinen juttu oli koko A4 paperin pituinen, eli noin puolitoista minuuttia pelkkää länkytystä. Yksi alkupuolen juttu oli noin 2/3 A4:sta ja lavalla kerrottuna kesti aika tasan minuutin. Gut.

Mitä komikkapuolella tulee olemaan armon vuonna 2016? No kolme keikka on jo sovittuna ja katsoo nyt, miten virta vie ja mitä tulee eteen. Niin ja tietysti ihan käsittämättömät bileet Kuopion komediafestivaaleilla, sinne lähden isoveljieni kanssa tulevana kesänä, juhlistetaan nuoremman isoveljeni 40-vee merkkipaalua, minä toimin ohjelmavastaavana eli komiikkadiktaattorina. Muahahaa. 

SanaTiinan kirjavuosi 2015

Tämä on ollut Kirjan vuosi. Niin virallisesti sekä minulle itselleni. Opiskelujen tiimoilta on tullut luettua pääasiassa erinäisiä tieteellisiä opuksia, mutta olen myös aktiivisemmin hankkinut käsiini kirjoja, joista kiinnostuin aiheen, kirja-arvostelun tai vaikka vaan takakansitekstin perusteella.

Ajattelin alunperin tehdä tämän listauksen loppukuusta, mutta tässä on oivallista joululukemista (löytynee kaikista hyvin varustelluista kirjastoista) tai lahjavinkkejä, joten siksi ja siitä huolimatta, Tiinan kirjavuosi 2015, ollos hyvä:

Linus Jonkman: Introvertit - työpaikan hiljainen vallankumous

Tätä kirjaa hehkutin alkuvuodesta ainakin facebook-sivuillani. Melkein voisi sanoa, että jos voisin rakastella jonkun kirjan kanssa, niin se olisi tämä. Ihmeellistä, miten on joku osannut kirjoittaa introverteistä näin hyvin ja humoristisesti. Itkin ja nauroin yhtä aikaa tätä kirjaa lukiessani. Pienellä riskillä ostin tämän kirjan itselleni takakansikuvauksen perusteella, ja riski kyllä kannatti.

Olen aina tiennyt olevani introvertin sorttinen tapaus, mutta tämä kirja antoi lopullisen vapautuksen sille, että ole vaan, ole sellainen hiljainen tarkkailija ja öllöttäjä. Ole vaan, koska se on ihan hyvä just noin. Ja kävi kuten kirjassakin oli esimerkkinä: Kun olen antanut itselleni luvan olla introvertti, minusta on tullut himpun verran sosiaalisempi, aavistuksen verran ekstrovertimpi. Tai ainakin avoimempi. Tai sitten vain olen ykskaks oppinut puhumaan, enkä aina osaakaan lopettaa.

Eckhart Tolle: Läsnäolon voima - opas henkiseen heräämiseen

Tämä kirja oli mystinen ja selkeä yhtä aikaa. Johdantosanoissa pari virkettä saivat minut itkemään, mutta muuten kirjan pystyi lukemaan aikalailla selkeällä mielentilalla. Mielenkiintoinen kirja, jonka tietoisesti luin vain kerran. Kerran siksi, että on gradun tekoa ja kaikkea, niin en uppoudu asiaan liikaa. Mutta kertalukeminenkin sai jotakin aikaa, läsnäoloa, ainakin hetkittäin. Lainaan tämän todennäköisesti uudestaan joskus, ja tunnustelen, miten se resonoi siinä vaiheessa.

Robert Nobelli: Selkeän ajattelun taito - 52 ajatusvirhettä, jotka on paras jättää muiden huoleksi 

Kuinka me elämmekään harhojen vallassa. Tappionkammo. Aloittelijan tuuri. Vahvistusharha. ja loput 49 harhaa. Havahduttava kirja, jota olen lukenut nyt koko vuoden, aina yhtä harhaa per viikko. Kaikkea en ole oppinut muistamaan ja vielä vähemmän välttämään, mutta tietoisuus on tältäkin osin lisääntynyt, hyvä niin. Minulla on muuten joululahjaksi itselleni tämän kirjan jatko-osa Viisaan toiminnan taito. Sitä lueskelen sitten koko ensi vuoden.

Havia - Lappalainen - Rinta-loppi: Erilainen ote omaan talouteen - Vapaus, onni ja hyvä elämä.

Kirjan nimi lupaa paljon, mutta paljon se myös lunastaa. Kirjassa käydään nimittäin seikkaperäisesti läpi sitä, miten voisi olla onnellinen ja miten sen voi (taloudellisesti) saavuttaa. "Tuoko raha onnea? Paljonko rahaa on riittävästi? Tarkoittaako säästäminen aina niukkuutta?" Kannattaa lukea ja tehdä kirjan ohjeistamat talouden eri osa-alueiden kartoitukset, opit paljon itsestäni ja miten elämäsi (taloudellisesti) sujuu?

Carolyn Geene: Neiti Etsivä ja intiaaninuken arvoitus

Olin 8-9 -vuotias kun aloin lukemaan Neiti Etsiviä. Lainasin heti samalla kertaa Nivalan kirjastoautolta 34 Neiti Etsivää. Huoneeni hyllyllä oli parhaimmillaan neljä pinoa Neiti Etsiviä, eräpäivän mukaan. Aloin myös kirjata kirjojen sivunumeroita vihkoon ylös, ehkä vain siksi, että tietäisin, mitkä kirjat olen lukenut.

Löysin vihkon uudelleen vajaa vuosi sitten  tavaroistani. Kaikista muista Neiti Etsivistä oli sivunumero ylhäällä, mutta ei Intiaaninuken arvoituksesta. Yritin hetimiten Meri-Lapin kirjastoista ja divareista etsiä tätä kirjaa, mutta tuloksetta. Nyt syksyllä ollessani kirjastoharjoittelussa Nivalassa, päätin kokeilla alueen kirjastoista, löytyisikö tätä Neiti Etsivää ja Alavieskan kirjastosta tärppäsi! Nyt on kirja luettu ja sivunumerovihko on täydellinen. Ja huom. Kirja ei nyt itsessään ollut perus nuortenkirjaa kummoisempi, mutta tämä yksi "tarina elämässäni"  sai nyt loppuhuipennuksena. Haikea, onnellinen ja nostalginen olo.

Marie Kondo: Konmari - Siivouksen elämänmullistava taika

Kukapa nyt siivouksesta pitäisi, mutta materiaalimäärä tuntuu joskus todella ahdistavalta, vaikka oma koti ei varsinaisesti mikään varasto/törkykasa olekaan. Kirja on selkeästi kirjoitettu ei-lapsiperheille, mutta ohjeita ja oppeja voi kyllä soveltaa omaankin elämäntilanteeseen, tärkeintä kun on asenne ja tekeminen. Itselle oli valaisevaa se, että hei, ei siivoakaan normaalisti huone kerrallaan, vaan "tavarayksikkö" kerrallaan, vaatteet omana kertana, kirjat omana kertana jne. Silloin tulee kokonaiskuva siitä, että mitä vaatteita esimerkiksi omistaa ja missä ne ovat. On paremmin tietoinen siitä, mitä oikeastaan omistaa ja onko se todella tarpeellista.

Janna Satri: Sisäinen lepatus - herkän ihmisen käsikirja

 Tämä vuosi on ollut itsetutkiskelun vuosi, mutta en anna sen häiritä, päinvastoin, hienoa ja hyvää tällainen. Herkän ihmisen käsikirjassa puhutaan erityisherkkyydestä ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Kirjassa mainitaan usein Outolintu, erilainen -kirja, jonka muistin lukeneeni joskus 15-vuotiaana ja olin varma, että minun pitäisi lähteä Liperiin tutkituttamaan oma herkkyyteni! Mutta aikomus jäi toteuttamatta. 
En varsinaisesti koe olevani täysin erityisherkkä, mutta herkkä kuitenkin, ehkä enemmän kuin olen antanut itselleni lupaa. Tämäkin tieto on ollut vapauttavaa.

Tomi Kontio: Taivaan latvassa (runot)

Runokirjoja on tullut luettua aika vähän, mutta nostan nyt esille tämän runokokoelman. Paljon maailmankaikkeus ja avaruustermistöä, tykkäsin. En ymmärtänyt puoltakaan runoista, mutta ne jotka ymmärsin, niin wau.

Antti Holma: Kauheimmat runot (äänikirja)

Tästä olen facebookin puolella huudellut pariinkin otteeseen, mutta huutelen lisää. Tai en itseasiassa huutele tämän enempää, vaan anna suoraan vinkin: Älä lue kirjana, kuuntele äänikirjana. Nimittäin nämä kauheimmat runot ovat oikeasti kauheita luettuna, mutta kuunneltuna (itse Antti Holman lukemana) hauskinta vähään aikaan. Suosittelen eritoten automatkalle, sellaiselle automatkalle, jossa olet yksin tai muiden aikuisten seurassa. Lapset voisivat saada liikaa huonoa sanastoa tämän johdosta. Ja muistakaa, kuten eräässä Reino Leinon runossa todetaan: Jokainen askel on ehdotus kaatumisesta.

Anna Perho: Työ x Perhe = Superarkea²

Anna Perhon kirjat ovat kuin hyvä ystävä: Välillä kauhean ärsyttäviä, mutta rakastavia ja enimmäkseen oikeassa. Superarkea² oli hyvä jatkumo sarjan ykköskirjalle, selkeitä ja konkreettisia ohjeita arjen pyörittämiseen. Ja kyllä, ihminen, varsinkin nainen, voi saada molemmat, sekä perheen, että hyvän työuran. Tässäkin käytin "lue kerran ja palauta kirjastoon" -taktiikkaa, koska olisin varmaan vaan lukenut uudelleen ja uudelleen tätä kirjaa. Jos hyvin käy, niin voisin tämän ottaa nyt joulun pyhiksi uudelleen luettavaksi.

Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taito ja taide

Kirjoittamisesta on tehnyt niin mahdottoman monta erisortin kirjaa, mutta tässä kirjassa oli raikas näkökulma. Ei mitään varsinaisesti mitään ohjeita tai tekniikoita, vaan pohdittiin ennemminkin käytännön ilmiöitä eli kirjoittajan identiteettiä, lukijaa yms. Varsinkin artikkeli aineistosta ja sen hyödyntämisestä soisin lukevan kaikkien kirjoittamista joko harrastuksena tai työvälineenä käyttävien.

Dietmar - Klaus: Kuka minä oikeastaan olen

Ja taas yksi persoonallisuus/selfhelp plaaplaaplaa -opas, ajattelin, kun otin tämän kirjastosta lainaan. Mutta kappas, pääsi yllättämään. Ei mitään perustyypillistä persoonallisuuden ruotimista, vaan monitasoista ja monipuolista persoonallisuuden tutkimista á la psykografia. Näin asiatyypille (muut kaksi perustyyppiä olivat suhdetyyppi ja toimintatyyppi) oli ilo lukea sisäisistä prosesseista, avainvoimista, ja persoonallisuuden kehittymisestä. Yksi metodi tutustua itseensä ja hyvä sellainen, opin kirjan avulla oikeasti uutta itsestäni.

Mayor - Risku: Opas yksilölliseen motivointiin - 16 perustarvetta johtamisen apuna

Vielä yksi itsetuntemuskirja. Tämä kirja oli siitä mielenkiintoinen, että siinä keskitytään nimenomaan motivaatioon, mikä motivoi ihmistä ja mikä ei. Kirja on laadittu työelämän näkökulmasta, mutta sopii myös muuten itsetuntemuksesta kiinnostuneen käteen. 

Tämä oli siitä hyvä kirja, että Valta-motivaatio tuotti aviomieheni kanssa parikin hyvää ja pitkää keskustelua. Vaikuttaa nimittäin siltä, että aviomiehelläni on vahva valtamotivaatio, mutta minulla ei juuri ollenkaan. Tämä taas tuo erinäisissä tilanteissa vastaan ristiriitaisiakin suhtautumisia, ja nyt kun tämän(kin) tietää, niin osaa ja ymmärtää toisen käyttäytymistä paremmin. 

Kirjat ovat parasta ikinä. Ne ovat ikkunoita, ovia, uutta tuulta tai turvallisia kuin luotettava ystävä. Kirjat ovat kaikki ja osa kaikkea. Lukemalla paras. 

Ja P.s. Jos tekstin muotoseikoissa tuo tavuviiva-ajatusviivan käyttö häiritsee, niin kyynel, ostan sulle suffelin. Korjaan sen tässä kun ehdin, nyt halusin vain sisällön näkyviin, sillä se on pääpointti. 

#hupparikansanpuolella

Nostanpa tuolta arkistosta vuosi sitten tekemäni lausuntavideon #hupparikansanpuolella aiheeseen liittyen, sillä nyt on nuorisotyön viikko! Nuoriso-ohjuksena olen aina nuorison puolella. Ja hienointa tuohon videoon liittyen oli se, että sain luvan käyttää Happoradio-bändin yhtä lyriikkatekstiä.

Mutta tässä linkki, kato ja ajattele

https://www.youtube.com/watch?v=h8XmXSBW8cQ

Stand up versus runonlausunta taidemuotoina

Olen ilolla voinut nyt kokeilla stand upia muutamaan otteeseen. Viimeisin rykäsy oli tiistaina 8.9 Oulussa Remakka Open mic -klubilla. Jännitin enemmän tai vähemmän esitystä kolmisen kuukautta ja välillä tuntui, että tässä ei nyt ole järjen hiventäkään, mutta menin ja tein keikan. Pari minuuttia ennen esitystä laskeutui sellainen mukava rentous ja rauha kroppaan, eikä itse viisminuuttisen aikana jännittänyt ollenkaan, olin tilanteessa läsnä. Positiivista! Jututkin sain kerrottua melko hyvin, mutta sössin pari tärkeähköä informaatiota set upeissa, jotka olisivat mahdollistaneet vielä paremmin punch linen ymmärtämisen. Eli summa summarum, keikka oli hyvä, koska opin siitä aika paljon ja tuntui yleisöllä olevan ainakin hetkittäin hauskaa. Voinen siis luottaa (hatarasti mutta kuitenkin) siihen, että pärjään esittämisen ja äänenkäyttöni kanssa,  joten nyt on aloitettava armoton kirjoittaminen, viilaaminen ja pyörittely, juttujen osalta siis.

Kuten olen ehkä aikaisemmin todennut, on runonlausunta ja stand up omalta osaltani alkaneet kietoutua kauniisti yhteen, tukien ja ruokkien toinen toisiaan. Ajattelin nyt ihan itseni ja teidän kolmen lukijani iloksi vähän listata, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja ah näillä niin hienoilla taidemuodoilla on.

Materiaali

Selkeä ero runonlausunnan ja stand upin välillä on materiaalissa ja sen tuotannossa. Runonlausunnassa käytän pääasiassa muiden ihmisten kirjoittamia ja/tai jo julkaistuja tekstejä, joten ne ovat suodattuneet muutamankin suodattimen läpi ja ovat oletusarvollisesti "hyviä". Runonlausunnassa on selkeästi pisin vaihe se, että saat runoesityksen kasaan. Luet runokirjoja, kaivat kansioita, muistelet jo esittämiäsi runoja, luet, etsit, luet.  Stand upissa taas on materiaalina vain omat jutut, joten ne ovat aika suodattamattomia ja riski siitä, että materiaali pettää sut, on suuri. Toisaalta, jos jokin juttu toimii, niin sitä hienonpaa, ne ymmärsi Mun keksimän vitsin. Materiaali sinänsä voi syntyä stand upissa hyvinkin nopeasti tai sitten ei, mutta alkulähde on lähellä, sinä.

Valmistautuminen

Sitten kun kokonaisuus alkaa olla valmis, on mukava vain keskittyä niihin muutamaan runoon tai vitsiin ja alkaa muodostaa niistä kokonaisuutta, miettiä esitysjärjestystä ja runonlausunnan kyseessä ollessa päättää myös mahdollinen rekvisiitta. Itse käytän tuskin ollenkaan rekvisiittaa, laiska kun olen ja toisaalta uskon, että hyvä teksti kyllä koskettaa ja kantaa itsensä ilman mitään tuliakrobatiaa.

Sekä runonlausuntaesitystä että stand upin kanssa koen olevani vähän laiska harjoittelija. Tai siis miten harjoittelu nyt tulkitaan. En ole koskaan harjoitellut mitään tuntikausia päivässä  monia viikkoja, vaan se on enemmän itselläni sellaista juttujen tai runojen kanssa ELÄMISTÄ. Ruokaa laittaessa voi olla runo siinä liesituulettimessa kiinni ja opettelen sitä samalla kun teen nuudelibroileria. Tai kehittelen jotain stand up -juttua lenkillä ollessani ja huomaamattani olenkin juossut kaksi kilometria, eikä edes hengästytä. Tämä Elä materiaalisi kanssa -tapa sopii mulle, mutta en suosittele sitä muille.

Yksin ja yhdessä

Pienempiä runokokonaisuuksia (5-15 minuutin) ohjaan ja mietin itse, lähinnä sen pohjalta, mikä on kulloinenkin esitystilanne tai yleisö. Pitempiä kokonaisuuksia, kuten Yhteisvastuu-kiertueet, on ohjannut toinen henkilö eli siinä mielessä runonlausunta lähenee vahvasti teatteria, runonlausunta on näyttämötaidetta tältä osin.

Stand upissa ei ole ulkopuolista ohjaaja tai joku sanomassa, että tee tuollai. Itse kannat vastuusi myös esittämispuolesta. Mutta kollegoilta (jos nyt näin open mic -noviisina voi sellaista termiä jo käyttää) saa vinkkeä ja ehdotuksia, että "Hei, toi on hyvä juttu, mutta heitä se vielä enemmän yli" tai "Tee tuota act outia enemmän" tai "Rytmitys ontuu, pitäskö lauseet vaihtaa toisin päin". Eli sellaista kollektiivista työstämistä, mutta loppupeleissä viimeinen sana on itselläsi.

Milloin esiinnytään

Tähän mennessä runonlausuntakeikat ovat ajallisesti olleet joko iltapäivällä tai alkuillasta. Olen siis päässyt hyvissä ajoin iltapalan kautta nukkumaan. Osittain tämä johtuu myös siitä, että runojen yleisö on pääasiassa sitä 50+ naisväkeä, joten se sanelee myös esitysten ajankohdat. Stand up puolestaan on hyvin pitkälle iltataidetta. Toki olen iltapäivästäkin esittänyt stand upia, mutta varsinaiset stand up -klubit ja keikat ovat illalla, myöhään illalla, ja varsinkin jos ajat vielä keikkapaikalta kotiin, niin yövuoroksi menee. Tämä voi olla itselle nyt tässä vaiheessa yksi puntaroinnin paikka, että haluanko tässä elämäntilanteessa rikkoa iltarytmiäni ja mahdollisesti unirytmiäni toistuvasti. Kyllähän se isä saa poikansa nukkumaan, mutta silti, kun poika on niin pieni vielä, ja höppönä, ja kaikkee.

Yleisö

Uskallan väittää, että suurin ero runonlausunnan ja stand upin välillä on suhde yleisöön. Runonlausunnassa olen yleensä rauhassa yleisön kommenteilta koko esityksen ajan, mitä nyt välillä joku vähän yskäisee tai nauru pääsee tirskahtamaan, jos on humoristisesta runosta kyse. Selkeästi on siis minä, lausuntataiteilija, välittää yleisölle, vastaanottajille, nämä runon sanoman ja parhaassa tapauksessa joko kuuluu välillä naurua tai sitten kaivetaan nenäliinaa. (Olen kerran esittänyt puolen tunnin vanhuusaiheisen runoesityksen kahdeksalle ihmiselle, ja esityksen jälkeen kaksi itki silkasta liikutuksesta). Esityksen aikana ei tapahdu juuri kontaktia, paitsi lausuntaurani alkuaikoina joskus joku mummo huusi "ei kuulu!" ja homma ratkesi sillä, että alotin alusta mikrofonin kanssa. Nykyään se on enemmän sääntö kuin poikkeus, että mikrofoni on käytössä, jos vain tilassa sellainen on. Hyväkään äänenkäyttö ei kompensoi kuuluvuutta, jos tila on vähänkään huonetta isompi.

Stand upissa olet enemmän yleisön KANSSA, läsnä heille, viet jutut loppuun heidän kanssaan, saat välittömän reaktion tekemisellesi ja voit reagoida takaisin. Se on pelottavaa mulle, mutta sen vähän, mitä nyt olen stand upia tehnyt, niin  huomaan kyllä myös tykkääväni siitä.  Saa näin introverttinä olla sosiaalinen. Pelottavaa se on silti.

<!A<z (2-vee poikani kanta tähän asiaan)

Sinä

Sekä runonlausunnassa että stand upissa olet esillä, läsnä muille ihmisille samassa tilanteessa. Runonlausunnassa totta oleminen ja rehellisyys ovat tärkeitä elementtejä, mutta silti pääset ehkä vähän piiloon tekstien taakse, varsinkin, jos menee jostain syystä huonosti, tekstit eivät kohtaakaan yleisöä. Stand upissa sinä olet Sinä, yleisön edessä, auki, rehellisenä, haavoittuvana, ihmisenä. Pelottavaa sekin, mutta samalla vapauttavaa. Ja molemmista bonarina se, että saat vähän huomiota itsellesi, voit ajatella, että hyvä sinä. 

Syksy näyttää nyt aika työntäyteiseltä muun kuin esittämisen suhteen, joten katsotaan miten tämän blogin kanssa käy. Älkää siis rakkaat kolme lukijaani säikähtäkö näistä tauoista, kirjoittelen, kun on sanottavaa. 

Kajaanin runoviikko ja miten minusta tuli lausuntataiteilija

Kajaanin runoviikko tapahtuma, joka kerää heinäkuun alussa yhteen runot, runojen esittäjät, runojen kirjoittajat ja runojen ystävät. Viikko koostuu laaja-alaisesti erilaisista ohjelmista, on lausuntaesityksiä, teatteria, tanssia, runokaraokea, markkinatunnelmaa, mutta varmaa on, että kaiken alla sykkii rakkaus runoon.  Oli ilo olla vuoden tauon jälkeen mukana päivän verran tuossa runotunnelmassa. Kävin katsomassa mm. Vuoden nuori lausuja -kilpailun viime vuoden voittajan Antti Tiensuun esityksen Leonard Cohenin runoista. Vaikuttavaa. Vaikuttavaa ennen kaikkea siksi, että esityksestä oli riisuttu kaikki turha kikkailu ja rekvisiitta. Oli vain ihminen, tällä kertaa mies, ja runot. Sai vain istua ja kuunnella ja katsella, antaa runojen vaikuttaa ja liikuttaa. Pitänee etsiä Cohenin Kaipausten ilta -runoteos kirjastosta. Esityksen jälkeen sain kerättyä rohkeuteni ja kävin kiittämässä Anttia esityksestä, helppo oli hyvästä esityksestä kiittää.

Veikko Sinisalo -kilpailu, aikaisemmalta nimeltään Vuoden nuori lausuja -kilpailu, on 18-30 vuotiaille tarkoitettu lausuntakilpailu. Ja tämä lausuntakilpailu on syy siihen, miten minusta on lopulta tullut lausuntataiteilija. Jos tämä olisi haastatteluteksti aikakauslehteen, tässä vaiheessa toimittaja käyttäisi ilmaisua Tiina avoimena. No kun tämä ei ole haastattelu vaan blogiteksti, niin tämä on subjektiivis-mentaalinen katsaus aiheesta, miten Tiinasta tuli lausuntataiteilija-Tiina.

Tammikuu 2004, ilta. Olen Nivalassa kotonani aikeissa käydä nukkumaan, kun muistan, että päivällä tullut Nivala-lehti on lukematta. Hipsin keittiöön, pistän keittiötasolle valot päälle ja leväytän Nivala-lehden auki. Pari sivua käänneltyäni vasemmassa ylälaidassa on otsikko "Veikko Sinisalo -kilpailu nuorille lausujille" ja uutinen kertoo kyseisestä kilpailusta. Minut valtaa tekstin lukiessani tunne, tai sitä ei voi sanoa tunteeksi. Intuitio, varmuus, selkeys ehkä paremminkin. Olen varma, että tuo uutinen on tuossa minua varten, minun kuuluu osallistua tuohon kilpailuun. Alkukarsinnat olivat Mikkelissä maaliskuussa ja ilmoittautumisaika päättyi helmikuun puolessa välissä. Minulla oli kolme viikkoa aikaa rykästä kasaan 20 minuutin runoesitys sisältäen kaksi pakollista runoa ilmoittautumista varten ja siitä vielä pari lisäviikkoa aikaa harjoitella koko pompsi. En ollut aikaisemmin esittänyt runoja juuri ollenkaan, mitä nyt lukioaikana joitakin yksittäisiä osana isompaa esitystä. Olin onnekseni tuohon aikaan kirjakaupassa työllistämistuella töissä, joten siellä minä sitten kävin runohyllyä läpi, monistelin mukavan tuntuisia runoja kirjoista ja väsäsin kokonaisuuden kasaan.

Tarkoitus oli lähteä Mikkeliin yhdessä silloisen ystäväni R:n kanssa, koska olin pyytänyt häntä kuiskaajaksi. Tarkoitus oli myös käydä yhteisen ystävämme K:n luona Pieksämäellä. Lähden Mikkeliin kuitenkin yksin, sillä R peruu lähtönsä edellisenä iltana, kiitti sanonko mitä. Yritin paikan päältä saada itselleni kuiskaajaa, mutta kun menin lopulta omalla vuorollani lavalle, olivat runotekstit takahuoneessa ja minä paniikissa. Kävi se pahin. Ei itse asiassa se, että olisin unohtanut runotekstit, ei, muistin kaiken, mutta esittämisestä ei ollut tietoakaan. Keskityin niin lujasti muistamaan tekstit, joten olin kuin kelohonka tunturin laella, liikumatta ja vähän vinossa.  Jos olisi ollut kanttia olla rehellinen, niin olisin lopettanut esittämisen kesken ja pyytänyt anteeksi, että esitän tällaista paskaa. Mutta ei, mennä paukutin monotonisesti sen 20 minuuttia ja kun pääsin takahuoneeseen (johon minut silinteripäinen herra päästi, kyseessä oli muuten näyttelijä Ville Tiihonen, sen vuoden Vuoden nuori lausuja -kisan tuleva voittaja), tein sormistani kuvainnollisesti aseen, pistin sen ohimolleni ja ammuin itseni. Ei tuollaista esittämistä, ei enää koskaan, ja kerta sinusta ei ole tuon parempaan, unohda koko juttu. Ajoin Mikkelistä Pieksämäelle yöksi (ystävä K:sta on sen verran mainittava, että ihanan tarkka ihminen, laittoi minulle ajo-ohjeet etukäteen ja oli piirtänyt vielä rivitalonsa parkkipaikasta kartan ja siihen laittanut rastin "aja auto tuohon", ihanan helppoa) ja seuraavana päivänä kotiin.

Veikko Sinisalo -kisa järjestetään joka toinen vuosi, joten 2006 oli seuraava koitos käsillä ja minulla suloisesti unohtunut parin vuoden takainen katastrofi. Tai ei unohtunut, mutta näytön halu oli kova. Minulla oli kuitenkin silloin niin tiukkaa nuoriso-ohjusopintojeni kanssa, että piti perua meneminen, vaikka olin jo ilmoittautunut. Laskeskelin, että ehdin osallistua halutessani vielä kolme kertaa, joten sillä sain tyynnyteltyä itseni, siltä erää.

Vuoden 2008 koitokseen lähdin heti startista valmistautumaan, siis edellisen vuoden joulukuusta, kun alkukarsintojen kilpailukutsu ja pakolliset runot julkaistiin. Olin jo harrastanut kansalaisopiston piirissä lausuntaa muutaman vuoden ja sieltä oli tullut tuttavaksi Heikki Niskan murrerunot. Ne yhdistettynä ylivieskalaisen Sanna-Mari Pirkolan Ylivieska-nimiseen runoteokseen sai aikaan kokonaisuuden, jolla lähdin kisaan mukaan. Tällä kertaa alkukarsintapaikkana oli Helsinki ja Pengerkadun näyttämö, siihen aikaan vielä Ryhmäteatterin tilana. Varmuus oli päällä, niin suuri varmuus, että kun olin maaliskuun alusta aloittanut nuorisotyönohjaajan hommat Kemissä, niin jos ei kirkkoherra olisi kyseiselle viikonlopulle myöntänyt minulle palkatonta vapaata, niin olisin sanonut koko työlle ei kiitos. Minun kuului mennä esittämään runoja, eikä mikään mahti maailmassa minua estänyt. Itse esityksestä en muista juuri mitään muuta kuin sen, että kun astuin avojaloin lavalle, lava oli lämmin ja se lämmön tunne oli hyvä juttu. Alkukarsinnassa oli vain 9 tai 10 osallistujaa, joten finaaliin ja Kajaanin runoviikolle raati valitsi 3 esitystä. Minä olin yksi niistä kolmesta. Minä pääsin finaaliin! Kaikkien niiden poikkeuksetta teatterialan opiskelijoiden joukosta. Minä. Pääsin. Finaaliin.

Vuoden 2008 Kajaanin runoviikon Vuoden nuori lausuja -finaali oli hieno kokemus. Yksi parhaista asioita itselleni oli totta kai esiintymisen lisäksi se, että minulla oli "kulkukortti" jossa luki: Tiina Nyrhinen - Taiteilija. "Jo silloin luki sinun käyntikortissasi taiteilia" laulaa PMMP, mutta minulla taitaa olla vieläkin jossakin tallessa tuo kortti. Olin jotakin, olin taiteilija, ainakin ne kaksi päivää, mitä kisan puolesta Kajaanissa vietin. Kilpailun voitti ansaitusti näyttelijä Tuukka Vasama, mutta olin aistivinani yleisön reaktioita, että minä olin yleisön suosikkityttö, niin ja sen vuoden paras nainen, koska kolmas kilpailuja oli Tomi Alatalo.

Olin siis saavuttanut jotakin itselleni tärkeää, mutta vielä oli kaksi mahdollisuutta osallistua eikä finaaliin pääsy kieltänyt osallistumista uudestaan. Vuosi 2010 jäi jälleen välistä, kun oli työhommaa ja naimisiinmenoa ynnä muuta hässäkkää nimeltä elämä, enkä saanut mieleistäni kokonaisuutta aikaan, vaikka yritin. Kävin tosin katsomassa alkukarsinnat Tampereella  tulevan aviomieheni kanssa.

Vuosi 2012 ja alkukarsinnat Joensuussa. Final countdown, minulla. Nyt oli onnistuttava, ja ehkä vuoden 2008 finaalipaikka veti oloni vähän liian itsevarmaksi, vain vähän, mutta ratkaisevasti. Esitin niin hyvin kuin puolen päivän jännittämiseltä kykenin, aloitin muuten sen koko alkukarsinnan silloin, mutta se ei riittänyt finaaliin. Ei riittänyt. Osallistujia oli muistaakseni 15 ja 6 pääsi. Minä en. Minä käytännössä itkin seuraavat kaksi viikkoa kuunnellen Sunrise Avenuen Hollywood Hills -biisiä repeatilla. Tähänkö tämä nyt jäi. Tunsin itsensä niin tyhmäksi ja hetkittäin jopa vihasin itseäni, kun olin luullut, että voisin edes kuvitella  kilpailevani teatterialan opiskelijoiden kanssa. Tällaisella harrastajalla lähinnä pyyhitään lattia esitysten jälkeen. Olin vakavissani jättää koko runonlausuntahommat siihen.

Onneksi lähdin kuitenkin kesällä Kajaaniin katsomaan finaalin, sillä en ollut alkukarsinnoissa nähnyt kaikkia esityksiä, joten oli jäänyt kaivelemaan, että millaiset esitykset sitten menivät minun ohitseni. Se oli kannattava reissu. Ensinnäkin katsoessani esitykset hoksasin, että ne kuusi finalistiesitystä olivat parempia kuin minun eli olivat ansainneet paikkansa finaalissa, ja sen vuoden voittaja Eero Ojala oli kyllä aika ylivoimainen. Toiseksi sain paljon kannustusta Suomen Lausujain Liittoon kuuluvilta ihmisiltä hakeutua liiton jäseneksi eli lausuntataiteilijaksi. Mitä? Minäkö? Voisiko se olla mahdollista? Mietin ja kipuilin myös ääneen sitä, mitä minä nyt voin tehdä, kun ei voi enää Vuoden nuori lausuja -kilpailuun osallistua. Lausujain Liitossa pitkään vaikuttanut Iiro Kajas lausui taianomaiset sanat: "No nyt sinä sitten olet keski-ikäistyvä lausuja." Niin, ei tämän lausunnan kuulu loppua, vaikka "nuoruus" loppuikin. 

Syyskuussa 2012 Lausujain Liiton kokous hyväksyi hakemukseni taiteilijajäsenyydestä eli olin oikeutettu käyttämään lausuntataiteilija-nimikettä. Aviomieheni sanoi viisaasti, että kilpailut on kilpailuja, aina vuoden tai tässä tapauksessa kahden vuoden välein tulee uusi voittaja ja vanhat unohtuvat. Nyt minä olen lausuntataiteilija, olen sitä vielä kuuskymppisenäkin. Koko loppuelämän. Mikään ei vie sitä pois. Ja on minusta itsestäni kiinni, millainen lausuntataiteilija olen. Ja minähän olen! Runoo!

P.S. Kun tulevina vuosina tapahtuu se toivottava ihme, että joku muu kuin teatterialan opiskelija voittaa Veikko Sinisalo -kisan, niin minä kävelen Alkoon, ostan pullon parasta kuohuviiniä ja vedän kuoharikännit silkasta ilosta. Siis kaikki kunnia sille, että runonlausunta kiinnostaa teatterialan opiskelijoita, se pitää lausunnan pinnalla edes tietyissä piireissä, mutta niin kauan kun Vuoden nuori lausuja -kisa on pelkästään teatteriopiskelijoiden keskinäinen temmellyskenttä, niin se ei vuosikymmenten saatossa tee hyvää lausunnan laaja-alaisemmalle harrastuneisuudelle. Yhä harvempi harrastaja on yhtä pöljä kuin minä, että lähtee edes kisaamaan teatterialan opiskelijoiden kanssa. Ja tämä on surullista, sillä runot tarvitsevat jokaisen nuoren runoudesta innostuneen, ennen kaikkea esittämisen puolelle. 

Kuopion Komediafestivaalit ja taiteellisuuden kriisi

Edellisenä viikonloppuna oli Kuopion komediafestivaalit, ja allekirjoittanut sai nauttia festaritunnelmasta ensimmäistä kertaa. Ajo Kuopioon meni juurikin kirjallisen navikaattorin mukaisesti, mutta viimeiset kolme kilometriä ovat aina ne pahimmat. Niin nytkin, sillä löysin itseni lopulta harhailemasta Niiralasta. Eli tosi lähellä, melkein voisi kutsua jo sivuosumaksi. Katsoin parhaaksi jättää auton rautatieaseman parkkiin, sillä en tule oikein parkkitalojen kanssa toimeen, ne eivät vain sovi minun vartalolle (ja autolle).

Kallaves

Mutta sitä komiikkaa. Aloitin perjantain Roll-risteilyllä, vaikka en kissan tavoin kauheasti vedestä perusta, en oikeastaan osaa edes kunnolla uida, mikä on kyllä paha puute, mutta siedän olosuhdetta vielä toistaiseksi. Herrat Tomi Haustola ja Iikka Kivi olivat risteilyn hauskuuttajat, ja iso rispekt heille, sillä parin tunnin risteilyn osoittautui savolaiseksi Ruotsinlaivaksi yleisön osalta:  Hyvää alkoholia ihan väärissä ihmisissä ja huonosti annosteltuna. Hyvä, ettei hyttejä ollut tarjolla, muuten yleisön Samilla olisi voinut käydä flaksi. Saivat koomikot taiteilla kyllä melkoisesti, mutta toisaalta, mikä itselle sen viihdyttävämpää, kuin katsella ja kuunnella, kun yleisö teki tilanteesta niin ainutlaatuisen ja absurdin, että se oli jopa viihdyttävää.

Risteilyn jälkeen oli operaatio Henry´s pubin etsintä, missä ystävällisesti Iikka auttoi. Baareista on pakko sanoa, että ei nekään oikein sovi minun vartalolle. Ahtaita ja pimeitä paikkoja, jossa on humalaisia liian liki. Humalaiset naiset ovat lähinnä ärsyttäviä ja humalaiset miehet pelottavia, mutta komiikka tapahtui baaritilassa, mentävä siis oli. Ja täytyy myöntää, että yllätyin positiivisesti. Puujalkaperjantai -komiikkapläjäys oli hauskinta ikinä (siihen mennessä) ja minulla oli hetkittäin jopa mukava ja turvallinen olo. Okei, kellonaika eli klo 21 saattoi vaikuttaa siihen, että porukka oli mukavassa nousuhumalavaiheessa ja osa porukasta oli oikeasti (minä mukaan lukien) tullut katsomaan nimenomaan komiikkaa, ei vetämään lärvejä. Sain myös tutustua koomikkopappi Sampsa Simpaseen, kirkon ihmisillä kun on helposti vähintään yhteisiä tuttuja, joten oli helppo mennä juttelemaan.

Ilta jatkui mukavasti ja löysin itseni katsomasta Sami Hedbergin esitystä sekä aika kivasta porukasta, jossa oli lähinnä oululaisia komiikkaihmisiä. Paljon pelkäämäni yksinäisyyden tunne ja ahdistus jäi vähälle, tunnelma tempaisi mukaansa ja parasta, kun sai jakaa kokemusta esityksistä ja tutustua edes vähäsen uusiin tyyppeihin.

Yöllinen Kuopion tori 

Tässä vaiheessa joku teistä kolmesta rakkaasta lukijastani kysyy, että miksi sinä Tiina sitten menet, jos se on noin kauheaa ja ahdistavaa ja yksinäistä. Syy on se, että olen perusluonteeltani ujo (introvertti), mutta utelias elämän suhteen. Ja olen tottunut siihen, että taiteellisesti yksinäisyys ja yksin oleminen ovat minulle normi. Jos haluan jotakin, kuten nyt mennä komediafestivaaleille, niin sen odottaminen, että joku lähtisi kaveriksi, saisi vain odottaa ja odottaa. Nuorempana tein pari kertaa sen virheen, että otin jonkun puolitutun mukaan, joka joko a) teki viime hetkellä oharit tai b) sain katsella ryyppäämistä, kuunnella ja selvitellä hänen sotkujaan, ja oma mielenkiinnon kohde, esimerkiksi joku esitys, jäi tästä syystä näkemättä. Ja ne harvat hyvät ystäväni ovat joko sellaisia, että ei kannata edes kysyä mukaan tai elämäntilanne on sellainen, että ei vaan just nyt onnistu irtautua taiteen pyörteisiin. Että näin, mutta jatketaan.

Lauantaipäivä oli Kuopion torilla aurinkoinen ja tuulinen. Syödessäni paistettuja muikkuja, joista pulut ja varpuset olisivat mielellään osansa ottaneet, mietin siihenastista taiteellista taivaltani ja miten tämä stand up nyt mahdollisesti sekoittaa tai selkiyttää pakkaa. Yksinäisyyteni keskellä tajusin olleeni hyvin onnekas paskiainen ja osaltaan myös harkittujen sattumien ja valintojen tulos, että  minusta ylipäätänsä on tullut lausuntataiteilija. Minulla on ollut oikeita ihmisiä ympärillä oikeina aikoina, kun on pitänyt tehdä se seuraava askel. Sama olisi voinut käydä minkä tahansa taiteenlajin kanssa, mutta minut on ohjattu lausuntataiteen puolelle. Ja syy miksi nyt stand up puskee itseään läpi, voi johtua siitä, että olen lausunnan taikapiirissä ollut nyt 11 vuotta ja tietynlainen suvantovaihe on selkeästi käsillä. Jatkaako lausuntaa, miten, millä tavalla? Onko siis tämä stand up -kolaus ja suuri innostus nyt vain pakenemista vai uusi alku jollekin? Haluanko minä tätä vai haluanko minä mitä, ja mistä syystä? Pelkäänkö keskittyä johonkin taiteenlajiin, ja katsoa pienellä riskillä, mihin se johtaisi. Takaraivossa kuiskuttaa eloonjäämisharja, yhden onnistuneen stand up -koomikon tai muun taiteilijan takana on satoja epäonnistuneita, keskinkertaisia tai ihan kivoja taiteilijoita. Olenko siis jo luovuttanut ja säädän vähän kaikkea ollen sellainen keskinkertainen taiteilijahko, joka vanhana toteaa, että  no kaikenlaista tuli tehtyä, mutta mitään ei tullut kunnolla valmiiksi.  Onko oma taiteeni parhaimmillaan, kun se tapahtuu vähän siinä sivussa, vai olisiko rahkeita elättää itsensä taiteellisuudella, antautua sille kokonaan? Muikkulautanen tyhjentyy ja ajatukseni uivat syvällisissä vesissä. Solmin itseni kanssa sopimuksen: Kesän aikana mietin, millainen on se taiteilijuus ja taiteilija-Tiina, joka on olemassa. Mihin keskityn, millä tavalla ja miten. Riittääkö minulle keskinkertainen renesanssi-ihmisen hahmo, vai haluanko olla se paras ikinä, jossakin.

Näillä ajatuksilla matkasin open mic-iltapäivään, missä nämä matkalla tähteyteen olevat koomikot näyttivät kykyjään. Tein havaintoja, ja koin positiivisia yllätyksiä. Erityisesti jäi mieleen jätkä nimeltä Tommi Ylimäinen, huhhuh, miten pimeetä läppää, ja siks just niin hauskaa. Edellisiltana tapaamani rauhallisen ja hiljaisen oloinen henkilö oli lavalla ihan liekeissä. Jösses sentään. Stand upin black metal on päässyt irti.

Päivän ja reissuni viimeinen esitys oli iltapäivän klubi, jossa esiintyi karismaattisten Iikan ja Ilarin (Johansson) lisäksi Krisse Salminen ja Heli Sutela. Mielenkiinnolla katsoin, no  naisena, että miten naiseus näkyy komiikassa, vai näkyykö se. Ja hauskoja he kyllä olivat, mutta vähän jäi mietityttämään, että vaikuttiko näyttelijätausta vai naiseus molempien kohdalla siihen, että heidän stand up tekeminen tuntui roolin takaa esitetyltä. Toimii kyllä noinkin, mutta voisinko minä mahdollisesti tehdä toisin? Vai luulenko vaan, sekä roolihommaa, että toisin tekemistä?

Ajoin Kuopiosta Nivalan "mummulaan" ysärimusan saattelemana, monia tuntemuksia ja kokemuksia rikkaampana ja uusia stand up vaikutteita omaksuneena. Se, mikä on tämän reissun kantomatka ja seuraukset, näkyvät sitten kun on sen aika.

Mutta se taiteilijuus? Todettakoon tässä vaiheessa Oscar Wilden sanoin: "Me kaikki seisomme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat tähtiin."

Ihanaa kesää ja kirjatarjousta!

JEE! Tilaamani banderolli sekä käyntikortit saapuivat tänään. Joo, olen vähän vanhanaikainen, mutta on nämä hienoja, vaikka itse sanonkin. Ja jälleen yksi tapa kertoa itselleni, että otan tosissani tämän taiteellisen toiminimeni. 

Tästä hersyvästä ilosta innostuneena on nyt aika laittaa ilmoille 
KESÄKUUN KIRJATARJOUS: Kuvassa oleva 30 eli Tiinan elämä ja klamourit -runuteos omistuskirjoituksella 10 euroa/kpl (+ 1 ege toimituskuluja). Paljoustarjouksena kaksi kirjaa 18 euroa (+ 2 egeä toimituskuluja) jne. 

Eli tästä nyt sadepäivien pelastus tai luettu tuliainen kesämökille. Otan sen kohteliaisuutena, jos runouteni kohtaa vaikka kesämökin muun huussikirjallisuuden, kirjallisuutta se on vessassakin luettu kirjallisuus. 
Ja mukaan pakettiin sujahtaa parin käytikortin lisäksi myös pientä yllätystä á la Positiivarit. 

Tarjous on voimassa koko Kesäkuun (30.6.2015 saakka). Sunnuntaihin 14.päivä mennessä tehnyt tilaukset lupaan postittaa Juhannukseen mennessä. 

tilaukset sähköpostitse TiinaAnnelin(at)gmail.com

Hyvää kesäkuuta, tämä on hyvä kuukausi! 

Toukokuun keikkaviikko (runua&stand uppia)

Hetkittäin sitä kokee olevansa etuoikeutettu eli suomeksi sanottuna onnekas paskiainen, että saa tehdä taidetta, ja vielä niin, että taloudellisestikin jää viivan alle muutama euro plussaa. Kevät ja varsinkin toukokuu ovat syntymäpäivien ja kevätjuhlien sesonkiaikaa, joten minullakin oli luvassa keikkaviikko, kolme esiintymistä viikon sisällä.

Helatorstaina kävin Kemin seurakunnassa 70-vuotiaiden syntymäpäiväjuhlilla. Tietoisesti otin sekä kevyempää runoutta ja että hengellistä runoutta esitettävään kokonaisuuteen. Voi seurakunnan tilaisuuksissa vähän naurahtaakin, ei Jumala ilosta rankaise. 
Tunnettujen runojen esittäminen on palkitsevaa, mutta myös haasteellista, sillä niitä ei voi mokata, koska moka näkyy ja kuuluu peräpenkkiin asti. Tällaista runoutta ovat mm. Eino Leinon ja Katri Valan  tuotanto sekä Aale Tynnin Kaarisilta. Tällä kertaa ohjelmistossani oli opeteltuna Eino Leinon Nocturne (Knoppitietona kerrottakoon, että Nocturnen yhdestä säkeestä olen löytänyt jo kolme eri versiota eri teoksista. Pitänee selvittää, mikä on alkuperäinen versio ja opetella se, niin saan brassailupisteet kotiin) ja koska sen kaikki tuntee varsinkin Loirin laulettuna versiona, on sen kanssa oltava tarkkana: jos unohdat, olet suuremmassa kuin pulassa.

No yllätys, tapahtui se pahin. Olin toisen säkeistön loppupuolella: En ma enää aja virvatulta, on omanani onnen kulta (tämä on muuten se kyseenalainen säe)... ja sen jälkeen elämäni pisimmät kolme sekuntia. Onneksi minulle on siunaantunut ominaisuus nimeltä pokerinaama. Pidin rauhassa sen kolmen sekunnin hiljaisuuden, jonka aikana aivot tekivät kuumeisesti työtä, "Miten perhana tämä jatkuu, tämä on niin lopussa, ettei voi lainatakaan enää säkeitä muualta ja jos omia sanoja laittaa, niin sen huomaa heti, perhanan perhana".  Lopulta tunsin jo kropassani mokaamisen aiheuttaman hartioiden kyyristymisen ja pään painumisen, mutta sitten "Pienentyy mun ympär elon piiri..." Hengitin rauhassa syvään ja jatkoin runon loppuun. Eli tuli luova tauko ennen runon loppuhuipennusta, eikö niin, ihan suunniteltu juttu.

Vaikka itse tietää, että nyt ei mennyt ihan nappiin, niin palautteen otin kiltisti vastaan, joka oli pelkästään positiivista. Tekeehän se hyvää kuulla ja nähdä, että voi omalla tavallaan koskettaa ihmisiä ja luoda runojen kautta tunne-elämyksiä. Esityksen kokeminen voi olla katsojan puolella hyvinkin erilainen kuin mitä on oma päänsisäinen todellisuus esityksen kulusta. 

Maanantain keikkaa Kemin Rytikarissa jännitin jo sunnuntaista lähtien, sillä kyseessä olisi ensimmäinen stand up -keikkani. Toki mukana oli myös järjestäjän pyynnöstä humoristisia runoja, mutta esitin selkeän oman viisiminuuttisen  stand upia. Onneksi olin valmistellut Oulun Remakkaa varten jo settiaihion, joten pystyin hyödyntämään sen lähes sellaisenaan.

 Itse keikasta en kauheasti muista, mutta videoin keikan, joten hidastusta voin halutessani katsoa uudestaan ja uudestaan. Kolmen aiheen setistä yksi juttu toimi, yksi toimi semisti ja yksi ei toiminut ollenkaan. Se mikä ei toiminut, oli tilaisuutta varta vasten mietittyä läppää kuntaliitos-asiasta, joten se juttu painui unholaan heti keikan jälkeen. Kissajutussa ja sen jatkossa on jotakin outoa taikaa, pitänee vaalia sitä juttua, mutta ei kuluttaa puhki. Semisti toimineessa Lumilinna-jutussa on jo ajatusta, mutta se vaatii selkeästi pyörittelyä ja persiillään istumista kynän ja paperin äärellä.

Stand up -keikan jälkeinen palkkio. Ei tarvinnut olla nälkätaiteilija. 

Keikasta opin paljon, ainakin sen, että miten kauan todellisuudessa jonkun jutun kertominen vie, joten epäröintiin ja täytesanoihin ei ole aikaa. Napakoittaa pitää omaa ilmaisua, mutta en aio sanasta sanaan kirjoittaa stand up -juttujani, ihan siitä syystä, että runojen kanssa työskentely on jo hyvin tarkkaa (runosta on se tietty oikea muoto ja varsinkin riimillisissä runoissa soveltamisen huomaa heti), stand upin haluan pitää itselleni ilmaisullisesti rennompana, vielä tässä vaiheessa. Tämä on selkeästi tietoinen valinta, ja jos se on jonkun mielestä kauhea ja väärä tapa, niin kyynel, osta suffeli.

Tiistain Keminmaan seurakunnan 70- ja 75-vuotiaiden syntymäpäiväjuhlat olivat jo melko rutiiniluontoinen keikka siinä mielessä, että olen useampana vuonna heidän tilaisuuksissa jo käynyt, joten paikka ja toimintatavat ovat jo tuttuja. 

Kun vertaan Keminmaan esiintymisiä muutamalta vuodelta, voin todeta, että olen tainnut kehittyä lausunnassani, ainakin valmistautumisen ja jännityksen siedon suhteen. Ensimmäisiin esiintymisiin sitä kun meni hyvissä ajoin ja varmuuden vuoksi jo puoltatoista tuntia ennen. Esiintymiseen virittäytyminen (=jännityksen sietäminen) ja kropan sekä äänen lämmittelyyn käytin huolellisesti aikaa ja jos ei löytynyt muuta paikkaa olla yksin, niin sitten inva-wc ja siellä sitten oltiin ja pitkään. Minkäänlainen syöminen tai juominen tuntia ennen esiintymistä ei tullut kuuloonkaan. Nykyään tulen paikalle noin tuntia - puolta tuntia ennen tilaisuuden alkua, riippuen paikasta.  Täydellinen yksin oleminen ei ole enää välttämätöntä, olen löytänyt rauhoittuminen ja keskittymisen keitaan omasta päästäni, joten saatan kävellä vähän poissaolevan näköisenä pitkin käytävää tai eteistä, mutta piiloon ei tarvitse enää mennä. Ja tilanteesta riippuen syön ja juon sitä mikä maistuu ennen esitystä ja esityksen jälkeen sitten loput, nam. 

Keminmaan runoesitys meni tälläkin kertaa hyvin, tosin yleisö jäi ilman Nocturnen kolmen sekunnin luovaa taukoa, onneksi. 

Luojan teoista kiittäen -minikiertue ( ja monen elämänroolin hankaluus )

On hienoa olla osa jotakin kokonaisuutta. Tuoda oma palanen keitokseen, tässä tapauksessa esitykseen, ja antaa sen kehittyä isommaksi kuin osiensa summa. Tällainen tuntuma on ollut tämän Luojan teoista kiittäen -esityksen kanssa. Muutakin on ollut läsnä kuin pelkästään minun äänellä luetut Niilo Rauhalan runot, taustamusiikki ja ylitorniolaisen Matti Björnisen valokuvat.

Simon ja Ylitornion keikat olivat jo kuun puolivälissä, ja nyt viimeisin Tornion keikka torstai-iltana. Kaiken kaikkiaan esityksen menivät hyvin, mutta täytyy myöntää, että Tornio jäi parhaiten mieleen, ei itse esityksen takia, vaan sen, että realiteetti olla monessa roolissa yhtä aikaa tuli konkreettisesti esille. 

Nimittäin yleensä niin hyvin ja mukavasti esityksissä  lapsenvahdin kanssa (oli sitten isä tai muu tuttu) pärjännyt kohta 2-vuotias poikani oli Torniossa joko väsynyt tai kiukkuinen tai molempia, minkä seurauksena sain pariin kertaan ravata kesken esitystä seurakuntasalista pojan luokse, kun hän itkee kurkku suorana "äitiii!". Onneksi oli sellaiset välit esityksessä (puhe tai valokuvasarja menossa), että pystyin näin tekemään ja esityskonsepti antoi  myöten.  Aviomieheni oli Simon ja Ylitornion keikoilla mukana, joten isi riitti hyvin, mutta nyt, kun olin yksin, niin poika reagoi. 

Muutenkin oli hankaluuksia keskittyä itse esitykseen koko seurakuntatalolla olon aikana, sillä konkreettinen säätäminen pojan ulkovaatteiden riisumisesta lähtien oli järjestelyn takana. Osittain tätä hankaluutta selittää Tornion seurakuntatalo tilana, koska aulasta lähtee piiitkät ja leveät portaat alakertaan, eikä aulan puolella ole mitään lapsiporttia tai aitaa, joten poikaa ei voinut päästää sylistä saati sitten näkyvistä hetkeksikään. Onneksi siis oli viimeinen eikä ensimmäinen esitys kyseessä.  

Jossakin välissä turhautuneena mietin jo, että "perhana, kun saisin tästä taiteellisesta hommasta sen verran paljon rahaa, niin voisin palkata aviomiehen lapsenvahdiksi aina kun tarvitsen." Tosin, jos näin pääsee vuosikymmenien saatossa käymään, niin lapsi tai lapset olisivat jo pois kotoa, eikä lapsenvahtia tarvitsisi, joten turha toive, mutta turhautuminen kertoo jotakin, ainakin sen, että suhtaudun taiteellisiin tekemisiini tosissani, vaikka muut sanoisivat mitä.

Nyt te rakkaat kolme lukijaani, ei saa käsittää väärin sitä, että minä jotenkin pitäisin lastani esteenä taiteellisuudelleni ja tekemiselleni. Toki lapsi vie aikaa ja vaatii aikataulullista etupainotteisuutta, mutta itse asiassa lapsen aikana olen saanut keskittyä taiteellisiin juttuihini ihan eri tavalla (mukaan lukien gradu), kun ei sitä päivittäistä ansiotyötä ole jaloissa pyörimässä. Mutta kyllä, välillä tulee se olo, että kunpa olisin oikeasti hyvä, niin hyvä,  muutkin ottaisivat tämän taiteellisuuteni tosissaan ja auttaisivat minua, eivätkä vain taputtelisi olalle ja toteaisi esimerkiksi "No se pitää jättää nuo harrastukset vähän vähemmälle, kun on lapsi".  Eli viisi-kuusi esiintymiskeikkaa kuukaudessa (mikä on mielestäni hyvä kuukausitahti) on liian paljon kotiäidille, pitäisi pysyä kiltisti kotona?

Mutta, kuten laulussa sanotaan "suoraan sanottua, suurin piirtein, sellaista elämä on." Monen elämänroolin sovittamista samoihin nahkoihin, välillä siinä onnistuu todella hyvin ja luontevasti, välillä ei niin hyvin.  Ja miellän itse kyllä niin, että kun äiti saa välillä tehdä sitä, mistä todella tykkää, niin lapsi siitä loppujen lopuksi hyötyy eniten.  

Kevättä, keikkoja (ja uusia turhautumisia) odotellessa

Näkyilemisiin! 

P.S. Kiertueen valokuvallinen osuus antoi itselleni myös jotakin, nimittäin kipinän ryhtyä taas valokuvaamaan. Muutamia projekteja on mielessä ja aluillaan, joten tutkin tätä asiaa nimeltä Elämä jatkossa myös valokuvaamisen kautta. Sen, päätyykö ne jollakin tavalla julkisiksi jossain muodossa ja foorumissa, aika näyttää. 

Ensimmäinen Stand up "keikkani" ikinä.

Lupasin raportoida ensimmäisestä stand up -keikastani, kun sen aika koittaa. No en tiennyt etukäteen, että ensimmäinen "keikka" tapahtuu torstaina 19.3.2015 melkein neljänsadan hengen yleisölle.

Kyseisenä iltana oli Naurun tasapaino on the road -kiertueen Ylivieskan keikka Akustiikassa, ja minä olin hyvissä ajoin varannut lipun kyseiselle keikalle. Koomikot Jussi Simola, Tomi Haustola ja Iikka Kivi vetivät ihan naurettavan shown, en muista, milloin olisin viimeksi nauranut noin paljon missään esityksessä. Hirrrrveen hirrrveen hyvä esitys siis.

Illan lopuksi oli yleisöllä mahdollisuus kysyä koomikoilta mitä tahansa ja minä hölömö menin sitten kysymään, että "Voisiko minusta tulla stand up koomikko?" Lavalta lähinnä Jussi Simola kyseli ensin mahdollisesti alkoholiongelmista ja ruokavaliosta. Sitten tapahtui jotain, joka vain vei mukanaan. Jussi totesi, että kerta kiinnostaa stand up, niin tervetuloa lavalle ja lähti tuomaan minulle mikrofonia. Minä kuuliaisena ihmisenä nousin ylös ja lähdin penkistä häntä vastaan. Tämä reaktio sai jo koomikot, ainakin Jussin hämmästymään "Se aikoo oikeasti tulla lavalle!" Kun otin mikrofonin Jussilta, en vielä siinä vaiheessa tiennyt, mitä tulen puhumaan, mutta kun nousin portaita Akustiikan lavalle, näin Iikan ja Iikan vähän huolestuneen ilmeen (Mitä toi nainen oikein tekee?). Sillä sekunnissa tajusin, että "kissajuttu", nyt on kerrottava kissajuttu, koska Iikka oli omassa setissään sivunnut kissa-aihetta. Tilanne alkoi ja oli ohi nopeasti, enkä oikeastaan paljoa muista (tai no sen kyllä, että Jussi sieltä jotain huuteli alkuvaiheessa, komensin häntä olemaan Hiljaa, sori Jussi.) Mutta olihan se hienoa, että sain oman vitsini kerrottua ja yleisö nauroi sille ja paljon. Tai no tottakai he nauroivat, kun heitä oli kenenkään tietämättä minua varten melkein pari tuntia jo lämmitelty, hehee. 

Naulakolla eräs ala-asteaikainen kaverini tuli kysymään, että oliko se sovittu juttu. No ei tasan ollut! Tuli kyllä ihan puskista tämä ensimmäinen "keikka", mutta ehkä hyväkin niin, tällainen yliajattelija kun olisi vain ajatellut ja pohtinut ja miettinyt ja ajatellut ja pohtinut ja miettinyt... enkä koskaan olisi päässyt lavalle asti. Nyt kun ensimmäinen kosketus stand upin esittämiseen on takana, tiedän, että millä energialla ja asenteella voisin juttujani kokeilla. (Ne, jotka tietävät minun nuorisotyönohjaajataustan ja tapani työskennellä, niin kerrottakoon, että se energiataso on kutakuinkin sama kuin millä vedän isoskoulutusta tai rippikoululaisille ponileikkiä.)

"Keikasta" saatu energia vaikutti koko illan ja en vielä klo 02.00 ollut nukkunut silmän täyttä, mikä sinällään vähän harmitti, kun isäni eli ukko oli saanut poikani nukkumaan jo klo 22.00 ja olisi ollut momentum nukkua kunnon yöunet, mutta mitä väliä, itse asiassa luovutin nukkumisen suhteen ja kirjoittelin mm. tämän tekstin raakaversion.

Elämä voi yllättää. Uusia yllätyksiä odotellessa

Näkyilemisiin!

P.S. Ja poika heräsi aamulla klo 7.30 iloisena pilpattamaan, enkä itsekään sen jälkeen saanut unta, oli oudon selkeä ja virkeä olo, vaikka unta tuli about 5 tuntia. 

P.S.S. Harmittaa vähän, että ei ole minkäänlaista kuvatodistetta tapahtuneesta, itsellä ei ollut edes mitään kameran tapaista, että olisi saanut illan esiintyjistä ja itsestäni posse-kuvan, mutta ehkä joskus toiste. 

Avustajakeikka Kemin kaupunginteatterilla

Vitsi. Ihan vitsinä laitoin hakemuksen American Monkeyn -avustajahakuun. Ajattelin jo valmiiksi, että en minä sinne pääse, kuitenkin kemiläiset ovat niin näkyvyydenkipeitä, että jonoa riittää. Tulikin siis ihan ääneen sanottua "Oho", kun sähköpostiin oli tullut viesti, että minä olen päässyt avustajaksi maaliskuun perjantai 13.päivän esitykseen.

Pääsin luuhastelemaan backtagelle näyttelijöiden kanssa. Ja Kemin kaupunginteatterilla on töissä myös ihana Sanna, jonka olen pari kertaa tavannut aikaisemmin runonlausuntakeikkojen tiimoilta.  Minä olin kuin isosilmäinen tyttö karkkikaupassa, pääsi toisaalta paikkaan, mihin on aina halunnut päästä, mutta toisaalta harrastajateatteritaustan takia lavan takana, pukukopeissa ja lämpiössä hengailu tuntui jopa kotoisalta. Hienoa oli myös seurata näyttelijöiden valmistautumista esitykseen, ihmetellä pukuhuoneita (sain avustajahuoneen omaan käyttöön) ja lavasteita ja kaikkea muuta mielenkiintoista.

Olin jo valmiiksi miettinyt, että jos avustajaksi pääsen, niin vedän Happoradion Tavikset. Passaa kuin se kuuluisa nenä siihen kuuluisaan päähän. Ei ehkä minun klassiselle puolelle taipuvaiselle lauluäänelleni (köh,köh) paras mahdollinen biisi, mutta olen menossa tekemään esitystä, auttamaan omalta pieneltä osaltani, että yleisö saisi nähdä parhaan mahdollisen esityksen.

Mie pääsin jatkoon! (Kuva Sanna Malo)

Pääsin Kemin kaupunginteatterin lavalle esiintymään, mieletöntä. Suuri näyttämö jäi vielä korkkaamatta, mutta Sipi-näyttämöllä on nyt oltu ja esiinnytty. Kyllä jännitti. Pitkästä aikaa jännitti oikein kunnolla ja Hyvä niin, sillä jännittäminen auttaa keskittymään ja kertoo itselleni, että tällä on nyt merkitystä. Tämän avustajakeikan myötä tuntui, että joku kehä tuli nyt päätökseen. Minä kun kävin aikoinani parikymppisenä oikeasti Idolsin ensimmäisellä tuotantokaudella laulamassa, ja ensinnäkin, tiesin, että tulen laulamaan paremmin nyt kuin silloin, ja mikä parasta, vaikka kyseessä oli vain näytelmä, esitys, fiktio, niin kyllähän se tuntuu hyvältä saada hyväksyttävää kohtelua, pääsin jatkoon!  Ja tottakai näin jälkeenpäin mietin, että mitenkähän paljon niiden "tuomareiden" eli näyttelijöiden piti keksiä, että laulusuorituksestani sai positiivista sanottavaa, mutta mitä väliä, hyvin se meni jännittämisestä huolimatta tai juuri siksi.

Itse asiassa suurin kohokohta tässä koko avustajakeikassa oli kuitenkin Kemin kaupunginteatterin näyttelijän ja the lausuntataiteilija Marketta Airon tapaaminen. Ja ihmeellisintä oli se, että hän ilahtui nähdessään minut! No, meidän lausuntataiteilijoiden heimo on aika pieni, onkohan Lapin alueella nyt kolme vai neljä ihmistä, joilla on oikeus tätä nimikettä käyttää (pyydän anteeksi, jos olen väärässä lukumäärän suhteen, mutta vähän meitä on täällä pohjoisessa, lausuntataiteilijakeskittymät ovat etelässä).

Tätä muistelen mielelläni vielä piiitkään ja hyrisen tyytyväisyydestä. Mutta, kohti uusia esiintymisiä, siihen asti

Näkyilemisiin! 

Esiintyminen kotona Tupaillassa

"Sanovat, että nykyinen hoitaja on niin hyvä"
(Kuva: Tuija Palosaari)

Politiikka on asia, jonka olen suosiolla jättänyt muille ihmisille, olen kulttuuri-ihminen ja se riittäköön. Kuitenkin torstai-iltana politiikka ja kulttuuri yhdistyivät saman katon alle, kun meillä kotona oli eduskuntavaaliehdokas Katri Kulmunin tupailta. Pienellä porukalla kokoonnuimme siis sekä politiikan että taiteen äärelle. Esitin vanhasta ohjelmistostani kolme ikääntymiseen liittyvää runoa ja Katri hoiti varsinaisen puhumisen.

En muista, että olisin kotonani aikaisemmin esiintynyt (kenraaliesityksiä tuoleilla istuville pehmoeläimille ei lasketa), ja yleensäkään kotioloissa. Parin vuoden takaisella yhteisvastuu-kiertueella esiinnyin kyllä Arpelassa erään seurakuntalaisen kotona, television ja kukkapöydän välissä, mutta muuten esitystilat ovat poikkeuksetta isompia ja avarampia. 

"Kun minä tulen vanhaksi, minä pukeudun violettiin..."
(Kuva:Tuija Palosaari)

Onkohan se pieni tila, mikä tekee tällaisista esityksistä omalla tavallaan mieleenpainuvia. Yleisö on lähellä, (poikani Niilo osallistui omalla tavallaan esityksen kulkuun) heidän reaktionsa tuntuvat ja myös osaltaan vaikuttavat esiintymiseen. Harvoin olen esiintymisessä noin eläväinen, mutta  torstai-iltana olin, kiitos esiintymispaikan ja yleisön.

Katri puhuu asiaa
(Kuva: Tuija Palosaari)

Katri puhui tupaillassa politiikkaa, mutta niin, että tällainenkin taiteilijaihminen ymmärsi, ja niin tuntuivat muutkin tupaillan kuulijat ymmärtäneen. Jos haluatte tietää, mitä mieltä Katri on asioista, niin hän kiertää maakuntaa eduskuntavaalien tiimoilta nyt aika tiiviisti, menkää juttelemaan ja kysymään mieltä askarruttavia asioita, tai etsikää täältä netin ihmeellisestä maailmasta Katrin kotisivut. 

Itselleni näin taiteilijan näkökulmasta parhaiten jäi mieleen se, kun Katri kahvittelun lomassa totesi, että kansanedustajathan ovat kansalaisia varten ja välittämässä heitä koskevia päätöksiä, välikappaleina. Pidän kovasti tuosta asennoitumisesta. Taide ja runonlausuntakin ovat parhaimmillaan sitä, että olet itse vain välittäjä, välikappale sille, että runo tai muu taideteos tulee esille, näkyville. Ei siinä ole mitään tekoa sillä, että "MINÄ lausuntataiteilija nyt tässä" vaan "minä nyt tässä lausun RUNOJA". Ei itsensä takia, vaan välikappaleena jollekin suuremmalle. Ja tätähän ne päättäjät ja poliitikot lopulta ovat, päätöksenteon välikappaleita, vaikka tuntuu usein, että tämä jalo asennoituminen on tyystin unohtunut.

Tupaillasta jäi sellainen olo, että hei, tällainen kotioloissa esiintyminenhän on kivaa, jos vain paikalle passaa teema tai aihe, jota voin taiteen keinoin tukea, niin vastaan mielelläni kyllä. 

Ensi viikolla onkin sitten ihan uudet kujeet, kun käyn avustajatehtävässä Kemin kaupunginteatterilla ja pienimuotoinen kiertue "Luojan teoista kiittäen" alkaa, mutta siihen asti 

Näkyilemisiin!