Kajaanin runoviikko ja miten minusta tuli lausuntataiteilija

Kajaanin runoviikko tapahtuma, joka kerää heinäkuun alussa yhteen runot, runojen esittäjät, runojen kirjoittajat ja runojen ystävät. Viikko koostuu laaja-alaisesti erilaisista ohjelmista, on lausuntaesityksiä, teatteria, tanssia, runokaraokea, markkinatunnelmaa, mutta varmaa on, että kaiken alla sykkii rakkaus runoon.  Oli ilo olla vuoden tauon jälkeen mukana päivän verran tuossa runotunnelmassa. Kävin katsomassa mm. Vuoden nuori lausuja -kilpailun viime vuoden voittajan Antti Tiensuun esityksen Leonard Cohenin runoista. Vaikuttavaa. Vaikuttavaa ennen kaikkea siksi, että esityksestä oli riisuttu kaikki turha kikkailu ja rekvisiitta. Oli vain ihminen, tällä kertaa mies, ja runot. Sai vain istua ja kuunnella ja katsella, antaa runojen vaikuttaa ja liikuttaa. Pitänee etsiä Cohenin Kaipausten ilta -runoteos kirjastosta. Esityksen jälkeen sain kerättyä rohkeuteni ja kävin kiittämässä Anttia esityksestä, helppo oli hyvästä esityksestä kiittää.

Veikko Sinisalo -kilpailu, aikaisemmalta nimeltään Vuoden nuori lausuja -kilpailu, on 18-30 vuotiaille tarkoitettu lausuntakilpailu. Ja tämä lausuntakilpailu on syy siihen, miten minusta on lopulta tullut lausuntataiteilija. Jos tämä olisi haastatteluteksti aikakauslehteen, tässä vaiheessa toimittaja käyttäisi ilmaisua Tiina avoimena. No kun tämä ei ole haastattelu vaan blogiteksti, niin tämä on subjektiivis-mentaalinen katsaus aiheesta, miten Tiinasta tuli lausuntataiteilija-Tiina.

Tammikuu 2004, ilta. Olen Nivalassa kotonani aikeissa käydä nukkumaan, kun muistan, että päivällä tullut Nivala-lehti on lukematta. Hipsin keittiöön, pistän keittiötasolle valot päälle ja leväytän Nivala-lehden auki. Pari sivua käänneltyäni vasemmassa ylälaidassa on otsikko "Veikko Sinisalo -kilpailu nuorille lausujille" ja uutinen kertoo kyseisestä kilpailusta. Minut valtaa tekstin lukiessani tunne, tai sitä ei voi sanoa tunteeksi. Intuitio, varmuus, selkeys ehkä paremminkin. Olen varma, että tuo uutinen on tuossa minua varten, minun kuuluu osallistua tuohon kilpailuun. Alkukarsinnat olivat Mikkelissä maaliskuussa ja ilmoittautumisaika päättyi helmikuun puolessa välissä. Minulla oli kolme viikkoa aikaa rykästä kasaan 20 minuutin runoesitys sisältäen kaksi pakollista runoa ilmoittautumista varten ja siitä vielä pari lisäviikkoa aikaa harjoitella koko pompsi. En ollut aikaisemmin esittänyt runoja juuri ollenkaan, mitä nyt lukioaikana joitakin yksittäisiä osana isompaa esitystä. Olin onnekseni tuohon aikaan kirjakaupassa työllistämistuella töissä, joten siellä minä sitten kävin runohyllyä läpi, monistelin mukavan tuntuisia runoja kirjoista ja väsäsin kokonaisuuden kasaan.

Tarkoitus oli lähteä Mikkeliin yhdessä silloisen ystäväni R:n kanssa, koska olin pyytänyt häntä kuiskaajaksi. Tarkoitus oli myös käydä yhteisen ystävämme K:n luona Pieksämäellä. Lähden Mikkeliin kuitenkin yksin, sillä R peruu lähtönsä edellisenä iltana, kiitti sanonko mitä. Yritin paikan päältä saada itselleni kuiskaajaa, mutta kun menin lopulta omalla vuorollani lavalle, olivat runotekstit takahuoneessa ja minä paniikissa. Kävi se pahin. Ei itse asiassa se, että olisin unohtanut runotekstit, ei, muistin kaiken, mutta esittämisestä ei ollut tietoakaan. Keskityin niin lujasti muistamaan tekstit, joten olin kuin kelohonka tunturin laella, liikumatta ja vähän vinossa.  Jos olisi ollut kanttia olla rehellinen, niin olisin lopettanut esittämisen kesken ja pyytänyt anteeksi, että esitän tällaista paskaa. Mutta ei, mennä paukutin monotonisesti sen 20 minuuttia ja kun pääsin takahuoneeseen (johon minut silinteripäinen herra päästi, kyseessä oli muuten näyttelijä Ville Tiihonen, sen vuoden Vuoden nuori lausuja -kisan tuleva voittaja), tein sormistani kuvainnollisesti aseen, pistin sen ohimolleni ja ammuin itseni. Ei tuollaista esittämistä, ei enää koskaan, ja kerta sinusta ei ole tuon parempaan, unohda koko juttu. Ajoin Mikkelistä Pieksämäelle yöksi (ystävä K:sta on sen verran mainittava, että ihanan tarkka ihminen, laittoi minulle ajo-ohjeet etukäteen ja oli piirtänyt vielä rivitalonsa parkkipaikasta kartan ja siihen laittanut rastin "aja auto tuohon", ihanan helppoa) ja seuraavana päivänä kotiin.

Veikko Sinisalo -kisa järjestetään joka toinen vuosi, joten 2006 oli seuraava koitos käsillä ja minulla suloisesti unohtunut parin vuoden takainen katastrofi. Tai ei unohtunut, mutta näytön halu oli kova. Minulla oli kuitenkin silloin niin tiukkaa nuoriso-ohjusopintojeni kanssa, että piti perua meneminen, vaikka olin jo ilmoittautunut. Laskeskelin, että ehdin osallistua halutessani vielä kolme kertaa, joten sillä sain tyynnyteltyä itseni, siltä erää.

Vuoden 2008 koitokseen lähdin heti startista valmistautumaan, siis edellisen vuoden joulukuusta, kun alkukarsintojen kilpailukutsu ja pakolliset runot julkaistiin. Olin jo harrastanut kansalaisopiston piirissä lausuntaa muutaman vuoden ja sieltä oli tullut tuttavaksi Heikki Niskan murrerunot. Ne yhdistettynä ylivieskalaisen Sanna-Mari Pirkolan Ylivieska-nimiseen runoteokseen sai aikaan kokonaisuuden, jolla lähdin kisaan mukaan. Tällä kertaa alkukarsintapaikkana oli Helsinki ja Pengerkadun näyttämö, siihen aikaan vielä Ryhmäteatterin tilana. Varmuus oli päällä, niin suuri varmuus, että kun olin maaliskuun alusta aloittanut nuorisotyönohjaajan hommat Kemissä, niin jos ei kirkkoherra olisi kyseiselle viikonlopulle myöntänyt minulle palkatonta vapaata, niin olisin sanonut koko työlle ei kiitos. Minun kuului mennä esittämään runoja, eikä mikään mahti maailmassa minua estänyt. Itse esityksestä en muista juuri mitään muuta kuin sen, että kun astuin avojaloin lavalle, lava oli lämmin ja se lämmön tunne oli hyvä juttu. Alkukarsinnassa oli vain 9 tai 10 osallistujaa, joten finaaliin ja Kajaanin runoviikolle raati valitsi 3 esitystä. Minä olin yksi niistä kolmesta. Minä pääsin finaaliin! Kaikkien niiden poikkeuksetta teatterialan opiskelijoiden joukosta. Minä. Pääsin. Finaaliin.

Vuoden 2008 Kajaanin runoviikon Vuoden nuori lausuja -finaali oli hieno kokemus. Yksi parhaista asioita itselleni oli totta kai esiintymisen lisäksi se, että minulla oli "kulkukortti" jossa luki: Tiina Nyrhinen - Taiteilija. "Jo silloin luki sinun käyntikortissasi taiteilia" laulaa PMMP, mutta minulla taitaa olla vieläkin jossakin tallessa tuo kortti. Olin jotakin, olin taiteilija, ainakin ne kaksi päivää, mitä kisan puolesta Kajaanissa vietin. Kilpailun voitti ansaitusti näyttelijä Tuukka Vasama, mutta olin aistivinani yleisön reaktioita, että minä olin yleisön suosikkityttö, niin ja sen vuoden paras nainen, koska kolmas kilpailuja oli Tomi Alatalo.

Olin siis saavuttanut jotakin itselleni tärkeää, mutta vielä oli kaksi mahdollisuutta osallistua eikä finaaliin pääsy kieltänyt osallistumista uudestaan. Vuosi 2010 jäi jälleen välistä, kun oli työhommaa ja naimisiinmenoa ynnä muuta hässäkkää nimeltä elämä, enkä saanut mieleistäni kokonaisuutta aikaan, vaikka yritin. Kävin tosin katsomassa alkukarsinnat Tampereella  tulevan aviomieheni kanssa.

Vuosi 2012 ja alkukarsinnat Joensuussa. Final countdown, minulla. Nyt oli onnistuttava, ja ehkä vuoden 2008 finaalipaikka veti oloni vähän liian itsevarmaksi, vain vähän, mutta ratkaisevasti. Esitin niin hyvin kuin puolen päivän jännittämiseltä kykenin, aloitin muuten sen koko alkukarsinnan silloin, mutta se ei riittänyt finaaliin. Ei riittänyt. Osallistujia oli muistaakseni 15 ja 6 pääsi. Minä en. Minä käytännössä itkin seuraavat kaksi viikkoa kuunnellen Sunrise Avenuen Hollywood Hills -biisiä repeatilla. Tähänkö tämä nyt jäi. Tunsin itsensä niin tyhmäksi ja hetkittäin jopa vihasin itseäni, kun olin luullut, että voisin edes kuvitella  kilpailevani teatterialan opiskelijoiden kanssa. Tällaisella harrastajalla lähinnä pyyhitään lattia esitysten jälkeen. Olin vakavissani jättää koko runonlausuntahommat siihen.

Onneksi lähdin kuitenkin kesällä Kajaaniin katsomaan finaalin, sillä en ollut alkukarsinnoissa nähnyt kaikkia esityksiä, joten oli jäänyt kaivelemaan, että millaiset esitykset sitten menivät minun ohitseni. Se oli kannattava reissu. Ensinnäkin katsoessani esitykset hoksasin, että ne kuusi finalistiesitystä olivat parempia kuin minun eli olivat ansainneet paikkansa finaalissa, ja sen vuoden voittaja Eero Ojala oli kyllä aika ylivoimainen. Toiseksi sain paljon kannustusta Suomen Lausujain Liittoon kuuluvilta ihmisiltä hakeutua liiton jäseneksi eli lausuntataiteilijaksi. Mitä? Minäkö? Voisiko se olla mahdollista? Mietin ja kipuilin myös ääneen sitä, mitä minä nyt voin tehdä, kun ei voi enää Vuoden nuori lausuja -kilpailuun osallistua. Lausujain Liitossa pitkään vaikuttanut Iiro Kajas lausui taianomaiset sanat: "No nyt sinä sitten olet keski-ikäistyvä lausuja." Niin, ei tämän lausunnan kuulu loppua, vaikka "nuoruus" loppuikin. 

Syyskuussa 2012 Lausujain Liiton kokous hyväksyi hakemukseni taiteilijajäsenyydestä eli olin oikeutettu käyttämään lausuntataiteilija-nimikettä. Aviomieheni sanoi viisaasti, että kilpailut on kilpailuja, aina vuoden tai tässä tapauksessa kahden vuoden välein tulee uusi voittaja ja vanhat unohtuvat. Nyt minä olen lausuntataiteilija, olen sitä vielä kuuskymppisenäkin. Koko loppuelämän. Mikään ei vie sitä pois. Ja on minusta itsestäni kiinni, millainen lausuntataiteilija olen. Ja minähän olen! Runoo!

P.S. Kun tulevina vuosina tapahtuu se toivottava ihme, että joku muu kuin teatterialan opiskelija voittaa Veikko Sinisalo -kisan, niin minä kävelen Alkoon, ostan pullon parasta kuohuviiniä ja vedän kuoharikännit silkasta ilosta. Siis kaikki kunnia sille, että runonlausunta kiinnostaa teatterialan opiskelijoita, se pitää lausunnan pinnalla edes tietyissä piireissä, mutta niin kauan kun Vuoden nuori lausuja -kisa on pelkästään teatteriopiskelijoiden keskinäinen temmellyskenttä, niin se ei vuosikymmenten saatossa tee hyvää lausunnan laaja-alaisemmalle harrastuneisuudelle. Yhä harvempi harrastaja on yhtä pöljä kuin minä, että lähtee edes kisaamaan teatterialan opiskelijoiden kanssa. Ja tämä on surullista, sillä runot tarvitsevat jokaisen nuoren runoudesta innostuneen, ennen kaikkea esittämisen puolelle.