Toukokuun keikkaviikko (runua&stand uppia)

Hetkittäin sitä kokee olevansa etuoikeutettu eli suomeksi sanottuna onnekas paskiainen, että saa tehdä taidetta, ja vielä niin, että taloudellisestikin jää viivan alle muutama euro plussaa. Kevät ja varsinkin toukokuu ovat syntymäpäivien ja kevätjuhlien sesonkiaikaa, joten minullakin oli luvassa keikkaviikko, kolme esiintymistä viikon sisällä.

Helatorstaina kävin Kemin seurakunnassa 70-vuotiaiden syntymäpäiväjuhlilla. Tietoisesti otin sekä kevyempää runoutta ja että hengellistä runoutta esitettävään kokonaisuuteen. Voi seurakunnan tilaisuuksissa vähän naurahtaakin, ei Jumala ilosta rankaise. 
Tunnettujen runojen esittäminen on palkitsevaa, mutta myös haasteellista, sillä niitä ei voi mokata, koska moka näkyy ja kuuluu peräpenkkiin asti. Tällaista runoutta ovat mm. Eino Leinon ja Katri Valan  tuotanto sekä Aale Tynnin Kaarisilta. Tällä kertaa ohjelmistossani oli opeteltuna Eino Leinon Nocturne (Knoppitietona kerrottakoon, että Nocturnen yhdestä säkeestä olen löytänyt jo kolme eri versiota eri teoksista. Pitänee selvittää, mikä on alkuperäinen versio ja opetella se, niin saan brassailupisteet kotiin) ja koska sen kaikki tuntee varsinkin Loirin laulettuna versiona, on sen kanssa oltava tarkkana: jos unohdat, olet suuremmassa kuin pulassa.

No yllätys, tapahtui se pahin. Olin toisen säkeistön loppupuolella: En ma enää aja virvatulta, on omanani onnen kulta (tämä on muuten se kyseenalainen säe)... ja sen jälkeen elämäni pisimmät kolme sekuntia. Onneksi minulle on siunaantunut ominaisuus nimeltä pokerinaama. Pidin rauhassa sen kolmen sekunnin hiljaisuuden, jonka aikana aivot tekivät kuumeisesti työtä, "Miten perhana tämä jatkuu, tämä on niin lopussa, ettei voi lainatakaan enää säkeitä muualta ja jos omia sanoja laittaa, niin sen huomaa heti, perhanan perhana".  Lopulta tunsin jo kropassani mokaamisen aiheuttaman hartioiden kyyristymisen ja pään painumisen, mutta sitten "Pienentyy mun ympär elon piiri..." Hengitin rauhassa syvään ja jatkoin runon loppuun. Eli tuli luova tauko ennen runon loppuhuipennusta, eikö niin, ihan suunniteltu juttu.

Vaikka itse tietää, että nyt ei mennyt ihan nappiin, niin palautteen otin kiltisti vastaan, joka oli pelkästään positiivista. Tekeehän se hyvää kuulla ja nähdä, että voi omalla tavallaan koskettaa ihmisiä ja luoda runojen kautta tunne-elämyksiä. Esityksen kokeminen voi olla katsojan puolella hyvinkin erilainen kuin mitä on oma päänsisäinen todellisuus esityksen kulusta. 

Maanantain keikkaa Kemin Rytikarissa jännitin jo sunnuntaista lähtien, sillä kyseessä olisi ensimmäinen stand up -keikkani. Toki mukana oli myös järjestäjän pyynnöstä humoristisia runoja, mutta esitin selkeän oman viisiminuuttisen  stand upia. Onneksi olin valmistellut Oulun Remakkaa varten jo settiaihion, joten pystyin hyödyntämään sen lähes sellaisenaan.

 Itse keikasta en kauheasti muista, mutta videoin keikan, joten hidastusta voin halutessani katsoa uudestaan ja uudestaan. Kolmen aiheen setistä yksi juttu toimi, yksi toimi semisti ja yksi ei toiminut ollenkaan. Se mikä ei toiminut, oli tilaisuutta varta vasten mietittyä läppää kuntaliitos-asiasta, joten se juttu painui unholaan heti keikan jälkeen. Kissajutussa ja sen jatkossa on jotakin outoa taikaa, pitänee vaalia sitä juttua, mutta ei kuluttaa puhki. Semisti toimineessa Lumilinna-jutussa on jo ajatusta, mutta se vaatii selkeästi pyörittelyä ja persiillään istumista kynän ja paperin äärellä.

Stand up -keikan jälkeinen palkkio. Ei tarvinnut olla nälkätaiteilija. 

Keikasta opin paljon, ainakin sen, että miten kauan todellisuudessa jonkun jutun kertominen vie, joten epäröintiin ja täytesanoihin ei ole aikaa. Napakoittaa pitää omaa ilmaisua, mutta en aio sanasta sanaan kirjoittaa stand up -juttujani, ihan siitä syystä, että runojen kanssa työskentely on jo hyvin tarkkaa (runosta on se tietty oikea muoto ja varsinkin riimillisissä runoissa soveltamisen huomaa heti), stand upin haluan pitää itselleni ilmaisullisesti rennompana, vielä tässä vaiheessa. Tämä on selkeästi tietoinen valinta, ja jos se on jonkun mielestä kauhea ja väärä tapa, niin kyynel, osta suffeli.

Tiistain Keminmaan seurakunnan 70- ja 75-vuotiaiden syntymäpäiväjuhlat olivat jo melko rutiiniluontoinen keikka siinä mielessä, että olen useampana vuonna heidän tilaisuuksissa jo käynyt, joten paikka ja toimintatavat ovat jo tuttuja. 

Kun vertaan Keminmaan esiintymisiä muutamalta vuodelta, voin todeta, että olen tainnut kehittyä lausunnassani, ainakin valmistautumisen ja jännityksen siedon suhteen. Ensimmäisiin esiintymisiin sitä kun meni hyvissä ajoin ja varmuuden vuoksi jo puoltatoista tuntia ennen. Esiintymiseen virittäytyminen (=jännityksen sietäminen) ja kropan sekä äänen lämmittelyyn käytin huolellisesti aikaa ja jos ei löytynyt muuta paikkaa olla yksin, niin sitten inva-wc ja siellä sitten oltiin ja pitkään. Minkäänlainen syöminen tai juominen tuntia ennen esiintymistä ei tullut kuuloonkaan. Nykyään tulen paikalle noin tuntia - puolta tuntia ennen tilaisuuden alkua, riippuen paikasta.  Täydellinen yksin oleminen ei ole enää välttämätöntä, olen löytänyt rauhoittuminen ja keskittymisen keitaan omasta päästäni, joten saatan kävellä vähän poissaolevan näköisenä pitkin käytävää tai eteistä, mutta piiloon ei tarvitse enää mennä. Ja tilanteesta riippuen syön ja juon sitä mikä maistuu ennen esitystä ja esityksen jälkeen sitten loput, nam. 

Keminmaan runoesitys meni tälläkin kertaa hyvin, tosin yleisö jäi ilman Nocturnen kolmen sekunnin luovaa taukoa, onneksi.