Olen tässä nyt lahjakkaasti laiminlyönyt tätä
SanaTiina-blogia. Pahoitteluni siitä teille rakkaille kolmelle lukijalleni. Osittain tämä hiljaiselo johtuu siitä, että ei
ole ollut kovin vilkasta toimintaa esiintymisen osalta, joten olen keskittynyt
nuorisotyöhommiin ja gradun värkkäämiseen, molemmissa edistyen, toisessa
enemmän, toisessa vieläkin enemmän.
Mutta, stand upin puolella on tullut nyt kerran kuukaudessa
eli harvakseltaan keikkailtua. Tai kuten opiskelukaverini totesi "Onko tuo
nyt harvakseltaan tuollaiselta työssäkäyvältä opiskelevalta yhden lapsen
äidiltä." Niin, mieleni minun tekevi kyllä tehdä mieluusti enemmän, mutta
ei passaa puskea muun elämän kustannuksella, ainakaan tässä vaiheessa. Kärsivällisyys
olkoon hyve.
Kuitenkin, (kyllä tässä kohta päästään asiaan, pitää vaan
vähän karstaa tuutata kirjoitusputkista ensin ennen kuin kulkee) se, että tekee
vain kerran kuukaudessa stand up -keikan, luo väistämättä sille yhdelle
keikalle omalta osaltaan melkoiset odotukset eli paineet, että se pitää
onnistua. Revanssin paikka kun on vasta kuukauden päästä.
Heinäkuussa kävin Espoossa Olarin Kamelissa keikalla.
Isoveljeni oli ensimmäistä kertaa katsomassa meikäläistä. Paikalla oli
kourallinen ihmisiä, joista puolet muita koomikoita, joko esiintyviä sellaisia
tai muuten vain paikalle tulleita. Ja meitsi vetää tämän lyhyen urani
huonoimman keikan. Ei vaan etelän ihmisille lähteneet minun jutut ollenkaan, eikä se ole kuin minun vika, kun ei osaa lukea yleisöä tarpeeksi.
Esimerkiksi yksi Torniosta kertova juttu ei naurattanut porukkaa, vaikka toisaalta
pohjoisessa se toimii. Kaikista eniten
minua harmittaa se, että en uskaltanut luottaa itseeni siinä, että olisin
muokannut settiä siellä paikanpäällä. Kun näki, että nyt mennään huonolla setillä lavalle, niin se olisi ollut vain selkeä riskin paikka, ja kokeilla jotakin, mutta ei, päätä seinään niillä itselle tutuilla jutuilla. Todennäköisesti minua tulee ikuisesti
harmittamaan se, että en uskaltanut siellä päähän pälkähtänyttä ajankohtaista
läppää heittää settini aluksi, sittenpähän sen olisi nähnyt, olisiko se
toiminut tai ei. Nyt voi vaan
jossitella, ja se on ihan hirveää.
No onneksi isoveli vielä aikoi tulla toistekin katsomaan
minua, varsinkin, jos pääkaupunkiseudulla esiinnyn. Että en nyt heti kerralla menettänyt yhtä
katsojaa, muut ehkä kyllä.
Elo- ja syyskuussa kävin Oulussa heittämässä viisminuuttiset
ja ihan ok meni. Pari uutta juttua sain kokeiltua ja niitä kannattanee
kehitellä. Tapasin myös toisella Oulun keikalla hyväsydämisen mamun. On jätkä
jalompi mitä moni kantasuomalainen. Koomikko hänkin, joten ei nyt ihan
ventovieras tuttavuus sentään. Kiitos Koomikko Peter Sapiano vielä, olet ansainnut julkiset kehut tätäkin kautta.
Nyt lokakuussa ei ole tiedossa stand up -keikkaa, mikä on aivan hyvä,
sillä minulla pukkaa kaksi runoesitystä. Tai no toinen oli kyllä eilen, mutta siitä omaa blogitekstiä myöhemmin. Kun ei oikein saa onnistumisen kokemuksia nyt
komiikkapuolella, niin on hyvä käydä välillä lausuntataiteilemassa. Sieltä saatujen onnistumisten johdosta on
sitten taas uutta uhoa mennä komiikassa eteenpäin. Että loppujen lopuksi olen aika onnekas
kakkiainen.
(Haluan pitää tämän blogin kielellisesti siivona ja
itseasiassa tuo kakkiainen on myös yksi roolini harrastajateatteriajoilta. Kulttuurisivistyspisteet
sille, joka tietää, mistä lapsille tarkoitusta kirjasta/näytelmästä on kyse.)
Tämä kerta on hyvä päättää keskipohjalaisiin
lähtöterveisiin: Kiitos, näkemiin ja anteeksi.
P.S. Kun teitä kuitenkin kiinnostaa se miettimäni alkuläppä,
niin se olisi mennyt kutakuinkin näin: Keikkapaikalla oli eturivi tyhjänä.
Nousen settini aluksi lavalle, katselen hetken tyhjää eturiviä, katson kelloa
ja totean: "Jaa, taitaa olla länsimetro vähän myöhässä."
