 |
Sinikkie |
Draaman kirjoittaminen on siitä erikoinen laji, että sitä kirjoitetaan aina muille, esille, esitettäväksi. Runo- ja proosateoksia voi ja kirjoitetaankin paljon omaksi iloksi pöytälaatikkoon tai jälkipolville luettavaksi (tai omakustannekirjoiksi), mutta draamaa harvemmin kirjoitetaan pelkästä kirjoittamisen ilosta (toki niinkin voi tehdä). Draamakäsikirjoitus on julkinen ja esillä vasta, kun se ilmaistaan esittämisen tasolla. Runot ja proosat voivat mennä julkaisusta suoraan alelaariin kulkematta lukijan kautta, mutta draaman lopputuotteella, näytelmällä, sketsillä, kuunnelmalla, on aina yleisönsä. Ja draamakäsikirjoituksen hyvyydestä kertoo sekin, että se on ylipäätänsä päässyt esitettäväksi, joku on todennut, että perhana, tämä on hyvä, tämä me esitetään. Ja siksi draaman kirjoittaminen on niin ihanaa, hehee!
Jokaisella kirjoittamisen lajilla on oma perusyksikkönsä eli atominsa. Runoudessa atomi on säe eli yksi rivi runossa. (Allekirjoittanut on oppinut tuon vasta nyt, kahden omakustanteen jälkeen, mutta hyvä että edes nyt). Proosassa atomiksi voidaan kutsua lukua (ja luvun sisällä olevat tilannekuvauksia yms. ovat sitten kvarkkeja). Draamassa tämä atomi on kohtaus (ja kohtauksen sisällä olevat tilanteet ja repliikit ovat kvarkkeja). Kärryllä vielä? Hyvä.
Kun kirjoittaa kohtausta, sisältää se miniatyyrisen lähtötilanteen, muutoksen ja lopputuloksen, ja poikkeuksetta tämä lopputulos on alkusysäys seuraavalle kohtaukselle (varsinkin kronologisesti etenevissä näytelmissä). Kohtauksessa viilettää roolihahmoja, ja itselleni on ollut suuri oivallus se, että kyllä, (suurin)osa roolihenkilöistä ovat ihan idiootteja, riettaita, julmia tai muuten vain impulsiivisempia tai saamattomampia kuin minä, näytelmän kirjoittaja. Minun ei kirjoittajana tarvitse hyväksyä roolihenkilöideni tekosia, mutta minun on ymmärrettävä, miksi joku käyttäytyy kuin idiootti tai vaikka varastaa toiselta rahaa. Jos kirjoittaa vain siivoista ja selkeistä ja järkevistä ihmisistä, jotka tekevät aina oikeita päätöksiä, olisi lopputulemana monotoninen näytelmä, joka on nopeasti ohi.
Olen huomannut, että esitysprosessin tunteminen auttaa draaman kirjoittamisessa. Kun on itse luuhastellut harrastajateatteriporukoissa, niin osaa ajatella näytelmää myös esim. näyttelijän ja ohjaajan näkökulmasta. Mutta tämä ei ole pakollista. Pakollista on kuunteleminen, tarinan ja roolihenkilöiden kuunteleminen. Parhaimmillaan näytelmäkäsikirjoituksen kirjoittaminen on kuin sihteerinä oloa, roolihenkilöt höpöttävät ja mölisevät, minä rauhallisesti kirjaan ylös heidän sanomisensa. Harvoin näin käy, mutta mukavaa se on, mukavan sosiaalista, hehee. Enemmänkin draamakirjoittaminen on kokeilua, että "josko tämä sanois näin, niin sitten mitä toi toinen siihen vastaisi, voisko se vastata näin", enimmäkseen ei onnistu, mutta ajan kanssa onnistuu varmasti.
Jotta te kolme lukijaani innostutte tahollanne (olenko jo maininnut, että draaman kirjoittaminen on ihanaa!) ja pääsette vähän enemmän perille tästä jalosta kirjoittamisen lajista, niin Jumalainen näytelmä: Dramaturgisia työkaluja on yksi hyvä aihepiiriä käsittelevä teos, jota suosittelin myös sanataideryhmäläisille. Kirja on tosin ammattilaisteatteri ja -dramaturgipainotteinen, mutta esimerkiksi Kirsi Porkan ja Paavo Westerbergin esseet ovat hyvää luettavaa harrastajakirjoittajallekin. Myös Satu Rasilan Hyllyyn kirjoitettu on lohduttavaa luettavaa, tosin harrastajapuolella tilanne on mielestäni vähän armollisempi: Kirjoittaja voi tyrkyttää näytelmätekstiä harrastajateattereille niin paljon kuin kehtaa, eikä torjutuksi tuleminen ole automaattisesti huono asia. Näytelmässä kun voi esimerkiksi roolien määrä olla epäsopiva, joten siksi se ei sovellu ryhmän esitettäväksi. Tällaista tällä kertaa, näkyilemisiin!
