On hienoa olla osa jotakin kokonaisuutta. Tuoda oma palanen
keitokseen, tässä tapauksessa esitykseen, ja antaa sen kehittyä isommaksi kuin
osiensa summa. Tällainen tuntuma on ollut tämän Luojan teoista kiittäen
-esityksen kanssa. Muutakin on ollut läsnä kuin pelkästään minun äänellä luetut
Niilo Rauhalan runot, taustamusiikki ja ylitorniolaisen Matti Björnisen
valokuvat.
Simon ja Ylitornion keikat olivat jo kuun puolivälissä, ja
nyt viimeisin Tornion keikka torstai-iltana. Kaiken kaikkiaan esityksen menivät
hyvin, mutta täytyy myöntää, että Tornio jäi parhaiten mieleen, ei itse
esityksen takia, vaan sen, että realiteetti olla monessa roolissa yhtä aikaa tuli
konkreettisesti esille.
Nimittäin yleensä niin hyvin ja mukavasti esityksissä lapsenvahdin kanssa (oli sitten isä tai muu
tuttu) pärjännyt kohta 2-vuotias poikani oli Torniossa joko väsynyt tai kiukkuinen
tai molempia, minkä seurauksena sain pariin kertaan ravata kesken esitystä seurakuntasalista
pojan luokse, kun hän itkee kurkku suorana "äitiii!". Onneksi oli
sellaiset välit esityksessä (puhe tai valokuvasarja menossa), että pystyin näin
tekemään ja esityskonsepti antoi myöten.
Aviomieheni oli Simon ja Ylitornion
keikoilla mukana, joten isi riitti hyvin, mutta nyt, kun olin yksin, niin poika
reagoi.
Muutenkin oli hankaluuksia keskittyä itse esitykseen koko
seurakuntatalolla olon aikana, sillä konkreettinen säätäminen pojan
ulkovaatteiden riisumisesta lähtien oli järjestelyn takana. Osittain tätä
hankaluutta selittää Tornion seurakuntatalo tilana, koska aulasta lähtee piiitkät
ja leveät portaat alakertaan, eikä aulan puolella ole mitään lapsiporttia tai aitaa,
joten poikaa ei voinut päästää sylistä saati sitten näkyvistä hetkeksikään. Onneksi siis oli viimeinen eikä ensimmäinen
esitys kyseessä.
Jossakin välissä turhautuneena mietin jo, että
"perhana, kun saisin tästä taiteellisesta hommasta sen verran paljon
rahaa, niin voisin palkata aviomiehen lapsenvahdiksi aina kun tarvitsen."
Tosin, jos näin pääsee vuosikymmenien saatossa käymään, niin lapsi tai lapset
olisivat jo pois kotoa, eikä lapsenvahtia tarvitsisi, joten turha toive, mutta turhautuminen
kertoo jotakin, ainakin sen, että suhtaudun taiteellisiin tekemisiini tosissani,
vaikka muut sanoisivat mitä.
Nyt te rakkaat kolme lukijaani, ei saa käsittää väärin sitä,
että minä jotenkin pitäisin lastani esteenä taiteellisuudelleni ja
tekemiselleni. Toki lapsi vie aikaa ja vaatii aikataulullista etupainotteisuutta,
mutta itse asiassa lapsen aikana olen saanut keskittyä taiteellisiin juttuihini
ihan eri tavalla (mukaan lukien gradu), kun ei sitä päivittäistä ansiotyötä ole
jaloissa pyörimässä. Mutta kyllä, välillä tulee se olo, että kunpa olisin
oikeasti hyvä, niin hyvä, muutkin
ottaisivat tämän taiteellisuuteni tosissaan ja auttaisivat minua, eivätkä vain
taputtelisi olalle ja toteaisi esimerkiksi "No se pitää jättää nuo
harrastukset vähän vähemmälle, kun on lapsi". Eli viisi-kuusi esiintymiskeikkaa kuukaudessa (mikä
on mielestäni hyvä kuukausitahti) on liian paljon kotiäidille, pitäisi pysyä
kiltisti kotona?
Mutta, kuten laulussa sanotaan "suoraan sanottua,
suurin piirtein, sellaista elämä on." Monen elämänroolin sovittamista samoihin
nahkoihin, välillä siinä onnistuu todella hyvin ja luontevasti, välillä ei niin
hyvin. Ja miellän itse kyllä niin, että
kun äiti saa välillä tehdä sitä, mistä todella tykkää, niin lapsi siitä loppujen lopuksi hyötyy eniten.
Kevättä, keikkoja (ja uusia turhautumisia) odotellessa
Näkyilemisiin!
P.S. Kiertueen valokuvallinen osuus antoi itselleni myös
jotakin, nimittäin kipinän ryhtyä taas valokuvaamaan. Muutamia projekteja on
mielessä ja aluillaan, joten tutkin tätä asiaa nimeltä Elämä jatkossa myös
valokuvaamisen kautta. Sen, päätyykö ne jollakin tavalla julkisiksi jossain
muodossa ja foorumissa, aika näyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti