Luojan teoista kiittäen -minikiertue ( ja monen elämänroolin hankaluus )

On hienoa olla osa jotakin kokonaisuutta. Tuoda oma palanen keitokseen, tässä tapauksessa esitykseen, ja antaa sen kehittyä isommaksi kuin osiensa summa. Tällainen tuntuma on ollut tämän Luojan teoista kiittäen -esityksen kanssa. Muutakin on ollut läsnä kuin pelkästään minun äänellä luetut Niilo Rauhalan runot, taustamusiikki ja ylitorniolaisen Matti Björnisen valokuvat.

Simon ja Ylitornion keikat olivat jo kuun puolivälissä, ja nyt viimeisin Tornion keikka torstai-iltana. Kaiken kaikkiaan esityksen menivät hyvin, mutta täytyy myöntää, että Tornio jäi parhaiten mieleen, ei itse esityksen takia, vaan sen, että realiteetti olla monessa roolissa yhtä aikaa tuli konkreettisesti esille. 

Nimittäin yleensä niin hyvin ja mukavasti esityksissä  lapsenvahdin kanssa (oli sitten isä tai muu tuttu) pärjännyt kohta 2-vuotias poikani oli Torniossa joko väsynyt tai kiukkuinen tai molempia, minkä seurauksena sain pariin kertaan ravata kesken esitystä seurakuntasalista pojan luokse, kun hän itkee kurkku suorana "äitiii!". Onneksi oli sellaiset välit esityksessä (puhe tai valokuvasarja menossa), että pystyin näin tekemään ja esityskonsepti antoi  myöten.  Aviomieheni oli Simon ja Ylitornion keikoilla mukana, joten isi riitti hyvin, mutta nyt, kun olin yksin, niin poika reagoi. 

Muutenkin oli hankaluuksia keskittyä itse esitykseen koko seurakuntatalolla olon aikana, sillä konkreettinen säätäminen pojan ulkovaatteiden riisumisesta lähtien oli järjestelyn takana. Osittain tätä hankaluutta selittää Tornion seurakuntatalo tilana, koska aulasta lähtee piiitkät ja leveät portaat alakertaan, eikä aulan puolella ole mitään lapsiporttia tai aitaa, joten poikaa ei voinut päästää sylistä saati sitten näkyvistä hetkeksikään. Onneksi siis oli viimeinen eikä ensimmäinen esitys kyseessä.  

Jossakin välissä turhautuneena mietin jo, että "perhana, kun saisin tästä taiteellisesta hommasta sen verran paljon rahaa, niin voisin palkata aviomiehen lapsenvahdiksi aina kun tarvitsen." Tosin, jos näin pääsee vuosikymmenien saatossa käymään, niin lapsi tai lapset olisivat jo pois kotoa, eikä lapsenvahtia tarvitsisi, joten turha toive, mutta turhautuminen kertoo jotakin, ainakin sen, että suhtaudun taiteellisiin tekemisiini tosissani, vaikka muut sanoisivat mitä.

Nyt te rakkaat kolme lukijaani, ei saa käsittää väärin sitä, että minä jotenkin pitäisin lastani esteenä taiteellisuudelleni ja tekemiselleni. Toki lapsi vie aikaa ja vaatii aikataulullista etupainotteisuutta, mutta itse asiassa lapsen aikana olen saanut keskittyä taiteellisiin juttuihini ihan eri tavalla (mukaan lukien gradu), kun ei sitä päivittäistä ansiotyötä ole jaloissa pyörimässä. Mutta kyllä, välillä tulee se olo, että kunpa olisin oikeasti hyvä, niin hyvä,  muutkin ottaisivat tämän taiteellisuuteni tosissaan ja auttaisivat minua, eivätkä vain taputtelisi olalle ja toteaisi esimerkiksi "No se pitää jättää nuo harrastukset vähän vähemmälle, kun on lapsi".  Eli viisi-kuusi esiintymiskeikkaa kuukaudessa (mikä on mielestäni hyvä kuukausitahti) on liian paljon kotiäidille, pitäisi pysyä kiltisti kotona?

Mutta, kuten laulussa sanotaan "suoraan sanottua, suurin piirtein, sellaista elämä on." Monen elämänroolin sovittamista samoihin nahkoihin, välillä siinä onnistuu todella hyvin ja luontevasti, välillä ei niin hyvin.  Ja miellän itse kyllä niin, että kun äiti saa välillä tehdä sitä, mistä todella tykkää, niin lapsi siitä loppujen lopuksi hyötyy eniten.  

Kevättä, keikkoja (ja uusia turhautumisia) odotellessa

Näkyilemisiin! 

P.S. Kiertueen valokuvallinen osuus antoi itselleni myös jotakin, nimittäin kipinän ryhtyä taas valokuvaamaan. Muutamia projekteja on mielessä ja aluillaan, joten tutkin tätä asiaa nimeltä Elämä jatkossa myös valokuvaamisen kautta. Sen, päätyykö ne jollakin tavalla julkisiksi jossain muodossa ja foorumissa, aika näyttää. 

Ensimmäinen Stand up "keikkani" ikinä.

Lupasin raportoida ensimmäisestä stand up -keikastani, kun sen aika koittaa. No en tiennyt etukäteen, että ensimmäinen "keikka" tapahtuu torstaina 19.3.2015 melkein neljänsadan hengen yleisölle.

Kyseisenä iltana oli Naurun tasapaino on the road -kiertueen Ylivieskan keikka Akustiikassa, ja minä olin hyvissä ajoin varannut lipun kyseiselle keikalle. Koomikot Jussi Simola, Tomi Haustola ja Iikka Kivi vetivät ihan naurettavan shown, en muista, milloin olisin viimeksi nauranut noin paljon missään esityksessä. Hirrrrveen hirrrveen hyvä esitys siis.

Illan lopuksi oli yleisöllä mahdollisuus kysyä koomikoilta mitä tahansa ja minä hölömö menin sitten kysymään, että "Voisiko minusta tulla stand up koomikko?" Lavalta lähinnä Jussi Simola kyseli ensin mahdollisesti alkoholiongelmista ja ruokavaliosta. Sitten tapahtui jotain, joka vain vei mukanaan. Jussi totesi, että kerta kiinnostaa stand up, niin tervetuloa lavalle ja lähti tuomaan minulle mikrofonia. Minä kuuliaisena ihmisenä nousin ylös ja lähdin penkistä häntä vastaan. Tämä reaktio sai jo koomikot, ainakin Jussin hämmästymään "Se aikoo oikeasti tulla lavalle!" Kun otin mikrofonin Jussilta, en vielä siinä vaiheessa tiennyt, mitä tulen puhumaan, mutta kun nousin portaita Akustiikan lavalle, näin Iikan ja Iikan vähän huolestuneen ilmeen (Mitä toi nainen oikein tekee?). Sillä sekunnissa tajusin, että "kissajuttu", nyt on kerrottava kissajuttu, koska Iikka oli omassa setissään sivunnut kissa-aihetta. Tilanne alkoi ja oli ohi nopeasti, enkä oikeastaan paljoa muista (tai no sen kyllä, että Jussi sieltä jotain huuteli alkuvaiheessa, komensin häntä olemaan Hiljaa, sori Jussi.) Mutta olihan se hienoa, että sain oman vitsini kerrottua ja yleisö nauroi sille ja paljon. Tai no tottakai he nauroivat, kun heitä oli kenenkään tietämättä minua varten melkein pari tuntia jo lämmitelty, hehee. 

Naulakolla eräs ala-asteaikainen kaverini tuli kysymään, että oliko se sovittu juttu. No ei tasan ollut! Tuli kyllä ihan puskista tämä ensimmäinen "keikka", mutta ehkä hyväkin niin, tällainen yliajattelija kun olisi vain ajatellut ja pohtinut ja miettinyt ja ajatellut ja pohtinut ja miettinyt... enkä koskaan olisi päässyt lavalle asti. Nyt kun ensimmäinen kosketus stand upin esittämiseen on takana, tiedän, että millä energialla ja asenteella voisin juttujani kokeilla. (Ne, jotka tietävät minun nuorisotyönohjaajataustan ja tapani työskennellä, niin kerrottakoon, että se energiataso on kutakuinkin sama kuin millä vedän isoskoulutusta tai rippikoululaisille ponileikkiä.)

"Keikasta" saatu energia vaikutti koko illan ja en vielä klo 02.00 ollut nukkunut silmän täyttä, mikä sinällään vähän harmitti, kun isäni eli ukko oli saanut poikani nukkumaan jo klo 22.00 ja olisi ollut momentum nukkua kunnon yöunet, mutta mitä väliä, itse asiassa luovutin nukkumisen suhteen ja kirjoittelin mm. tämän tekstin raakaversion.

Elämä voi yllättää. Uusia yllätyksiä odotellessa

Näkyilemisiin!

P.S. Ja poika heräsi aamulla klo 7.30 iloisena pilpattamaan, enkä itsekään sen jälkeen saanut unta, oli oudon selkeä ja virkeä olo, vaikka unta tuli about 5 tuntia. 

P.S.S. Harmittaa vähän, että ei ole minkäänlaista kuvatodistetta tapahtuneesta, itsellä ei ollut edes mitään kameran tapaista, että olisi saanut illan esiintyjistä ja itsestäni posse-kuvan, mutta ehkä joskus toiste. 

Avustajakeikka Kemin kaupunginteatterilla

Vitsi. Ihan vitsinä laitoin hakemuksen American Monkeyn -avustajahakuun. Ajattelin jo valmiiksi, että en minä sinne pääse, kuitenkin kemiläiset ovat niin näkyvyydenkipeitä, että jonoa riittää. Tulikin siis ihan ääneen sanottua "Oho", kun sähköpostiin oli tullut viesti, että minä olen päässyt avustajaksi maaliskuun perjantai 13.päivän esitykseen.

Pääsin luuhastelemaan backtagelle näyttelijöiden kanssa. Ja Kemin kaupunginteatterilla on töissä myös ihana Sanna, jonka olen pari kertaa tavannut aikaisemmin runonlausuntakeikkojen tiimoilta.  Minä olin kuin isosilmäinen tyttö karkkikaupassa, pääsi toisaalta paikkaan, mihin on aina halunnut päästä, mutta toisaalta harrastajateatteritaustan takia lavan takana, pukukopeissa ja lämpiössä hengailu tuntui jopa kotoisalta. Hienoa oli myös seurata näyttelijöiden valmistautumista esitykseen, ihmetellä pukuhuoneita (sain avustajahuoneen omaan käyttöön) ja lavasteita ja kaikkea muuta mielenkiintoista.

Olin jo valmiiksi miettinyt, että jos avustajaksi pääsen, niin vedän Happoradion Tavikset. Passaa kuin se kuuluisa nenä siihen kuuluisaan päähän. Ei ehkä minun klassiselle puolelle taipuvaiselle lauluäänelleni (köh,köh) paras mahdollinen biisi, mutta olen menossa tekemään esitystä, auttamaan omalta pieneltä osaltani, että yleisö saisi nähdä parhaan mahdollisen esityksen.

Mie pääsin jatkoon! (Kuva Sanna Malo)

Pääsin Kemin kaupunginteatterin lavalle esiintymään, mieletöntä. Suuri näyttämö jäi vielä korkkaamatta, mutta Sipi-näyttämöllä on nyt oltu ja esiinnytty. Kyllä jännitti. Pitkästä aikaa jännitti oikein kunnolla ja Hyvä niin, sillä jännittäminen auttaa keskittymään ja kertoo itselleni, että tällä on nyt merkitystä. Tämän avustajakeikan myötä tuntui, että joku kehä tuli nyt päätökseen. Minä kun kävin aikoinani parikymppisenä oikeasti Idolsin ensimmäisellä tuotantokaudella laulamassa, ja ensinnäkin, tiesin, että tulen laulamaan paremmin nyt kuin silloin, ja mikä parasta, vaikka kyseessä oli vain näytelmä, esitys, fiktio, niin kyllähän se tuntuu hyvältä saada hyväksyttävää kohtelua, pääsin jatkoon!  Ja tottakai näin jälkeenpäin mietin, että mitenkähän paljon niiden "tuomareiden" eli näyttelijöiden piti keksiä, että laulusuorituksestani sai positiivista sanottavaa, mutta mitä väliä, hyvin se meni jännittämisestä huolimatta tai juuri siksi.

Itse asiassa suurin kohokohta tässä koko avustajakeikassa oli kuitenkin Kemin kaupunginteatterin näyttelijän ja the lausuntataiteilija Marketta Airon tapaaminen. Ja ihmeellisintä oli se, että hän ilahtui nähdessään minut! No, meidän lausuntataiteilijoiden heimo on aika pieni, onkohan Lapin alueella nyt kolme vai neljä ihmistä, joilla on oikeus tätä nimikettä käyttää (pyydän anteeksi, jos olen väärässä lukumäärän suhteen, mutta vähän meitä on täällä pohjoisessa, lausuntataiteilijakeskittymät ovat etelässä).

Tätä muistelen mielelläni vielä piiitkään ja hyrisen tyytyväisyydestä. Mutta, kohti uusia esiintymisiä, siihen asti

Näkyilemisiin! 

Esiintyminen kotona Tupaillassa

"Sanovat, että nykyinen hoitaja on niin hyvä"
(Kuva: Tuija Palosaari)

Politiikka on asia, jonka olen suosiolla jättänyt muille ihmisille, olen kulttuuri-ihminen ja se riittäköön. Kuitenkin torstai-iltana politiikka ja kulttuuri yhdistyivät saman katon alle, kun meillä kotona oli eduskuntavaaliehdokas Katri Kulmunin tupailta. Pienellä porukalla kokoonnuimme siis sekä politiikan että taiteen äärelle. Esitin vanhasta ohjelmistostani kolme ikääntymiseen liittyvää runoa ja Katri hoiti varsinaisen puhumisen.

En muista, että olisin kotonani aikaisemmin esiintynyt (kenraaliesityksiä tuoleilla istuville pehmoeläimille ei lasketa), ja yleensäkään kotioloissa. Parin vuoden takaisella yhteisvastuu-kiertueella esiinnyin kyllä Arpelassa erään seurakuntalaisen kotona, television ja kukkapöydän välissä, mutta muuten esitystilat ovat poikkeuksetta isompia ja avarampia. 

"Kun minä tulen vanhaksi, minä pukeudun violettiin..."
(Kuva:Tuija Palosaari)

Onkohan se pieni tila, mikä tekee tällaisista esityksistä omalla tavallaan mieleenpainuvia. Yleisö on lähellä, (poikani Niilo osallistui omalla tavallaan esityksen kulkuun) heidän reaktionsa tuntuvat ja myös osaltaan vaikuttavat esiintymiseen. Harvoin olen esiintymisessä noin eläväinen, mutta  torstai-iltana olin, kiitos esiintymispaikan ja yleisön.

Katri puhuu asiaa
(Kuva: Tuija Palosaari)

Katri puhui tupaillassa politiikkaa, mutta niin, että tällainenkin taiteilijaihminen ymmärsi, ja niin tuntuivat muutkin tupaillan kuulijat ymmärtäneen. Jos haluatte tietää, mitä mieltä Katri on asioista, niin hän kiertää maakuntaa eduskuntavaalien tiimoilta nyt aika tiiviisti, menkää juttelemaan ja kysymään mieltä askarruttavia asioita, tai etsikää täältä netin ihmeellisestä maailmasta Katrin kotisivut. 

Itselleni näin taiteilijan näkökulmasta parhaiten jäi mieleen se, kun Katri kahvittelun lomassa totesi, että kansanedustajathan ovat kansalaisia varten ja välittämässä heitä koskevia päätöksiä, välikappaleina. Pidän kovasti tuosta asennoitumisesta. Taide ja runonlausuntakin ovat parhaimmillaan sitä, että olet itse vain välittäjä, välikappale sille, että runo tai muu taideteos tulee esille, näkyville. Ei siinä ole mitään tekoa sillä, että "MINÄ lausuntataiteilija nyt tässä" vaan "minä nyt tässä lausun RUNOJA". Ei itsensä takia, vaan välikappaleena jollekin suuremmalle. Ja tätähän ne päättäjät ja poliitikot lopulta ovat, päätöksenteon välikappaleita, vaikka tuntuu usein, että tämä jalo asennoituminen on tyystin unohtunut.

Tupaillasta jäi sellainen olo, että hei, tällainen kotioloissa esiintyminenhän on kivaa, jos vain paikalle passaa teema tai aihe, jota voin taiteen keinoin tukea, niin vastaan mielelläni kyllä. 

Ensi viikolla onkin sitten ihan uudet kujeet, kun käyn avustajatehtävässä Kemin kaupunginteatterilla ja pienimuotoinen kiertue "Luojan teoista kiittäen" alkaa, mutta siihen asti 

Näkyilemisiin!